Wave Gotik Treffen 2002

Wave Gotik Treffen 2002, Leipzig

Jaakko Penttinen

Perjantai 17.5.2002

Wave-Gotik-Treffen järjestettiin tänä vuonna hieman tavallista aikaisemmin, mutta tämä tuskin vaikutti festivaalin yleisömäärään, sillä maanantai 20.5. oli Saksassa vielä vapaapäivä. Vaikka tapahtuma alkoi virallisesti jo torstaina ensimmäisten festivaaliklubien auetessa, päätin kuitenkin saapua paikalle vasta perjantaina. Neljä päivää festivaalielämää saisi riittää minulle.

Tullessani Leipzigiin festivaalin läsnäoloa ei voinut olla huomaamatta, sillä heti rautatieasemalta lähtien kadut olivat täynnä mustiin pukeutuneita kummajaisia. Rehellisesti sanottuna Leipzigin keskustassa oli mahdotonta kävellä minuuttia kauempaa törmäämättä festivaalikävijöihin. Olin päättänyt ottaa perjantain melko rauhallisesti: tarkoituksenani oli tavata muutama tuttu ja vaihtaa kuulumiset. Noutaessani festivaalirannekettani tapasin sattumalta berliiniläisen Holgerin, jonka kanssa olin sopinut jo aiemmin tapaamisesta. Holger kertoi tulevista keikoista, uusia juoruja Saksan scenestä ja jokin aika sitten perustamansa levy-yhtiön tulevaisuudensuunnitelmista, joihin kuuluu muun muassa Negru Vodan uuden 7":n julkaiseminen. Koska mitkään perjantaina soittavat yhtyeet eivät kiinnostaneet kumpaakaan meistä, päätimme siirtyä Agralle ja siellä sijaitsevaan levyjen- ja vaatteidenmyyntihalliin. Pyörittyämme hetken ympäri hallia törmäsimme myös osaan Cold Meat Industryn ruotsalaisseuruetta, jotka olivat – yllätys yllätys – löytäneet oman paikkansa Agra-hallin baarista. Pakollisen Tescon, Eis & Lichtin ja L.o.k.i. Foundationin myyntipöytien koluamisen jälkeen liityimme Holgerin kanssa ruotsalaisseurueeseen. Ilta kului nopeasti oluen ja tarinoinnin merkeissä, ja viereisessä hallissa soittanut Sex Gang Children jäi näkemättä.

Lauantai 18.5.2002
Lauantai olikin musiikillisesti perjantaita enemmän minun makuuni. Kiinnostavimmat tapahtumat olivat yhtäältä State Art -levy-yhtiön bändit, jotka esiintyisivät Werk II:ssa, ja toisaalta Haus Leipzigissa soittavat neofolk- ja neoklassiset orkesterit. Päätin käväistä aluksi Werk II:lla katsomassa muutamaa bändiä ennen kuin suunnistaisin kohti Haus Leipzigia, jossa esiintyisivät muun muassa paljon odottamani Darkwood, Sonne Hagal ja Arcana. Näkemäni State Artin bändit eivät onnistuneet oikein vakuuttamaan minua. V2A ja Imminent, jotka olivat tyyliltään meluisaa ja rytmikästä industrialia, tuntuivat nauttivan kuitenkin melko suurta suosiota muun yleisön piirissä. Paikalla oli jo kello 14.00 aikoihin muutama sata ihmistä. Päällekkäisyyksistä johtuen lähdin Haus Leipzigiin, toiselle puolelle kaupunkia, ennen kuin kiinnostavammat bändit kuten Asche, Morgenstern ja P.A.L. ehtivät aloittaa Werk II:lla.
Haus Leipzigin ensimmäinen esiintyjä, minulle ennestään tuntematon Neutral, oli peruuttanut esiintymisestä. Tämä tarkoitti reilun tunnin luppoaikaa ennen kuin Darkwood astuisi lavalle. Tappaessani aikaa osui ulko-ovella silmiini Darkwoodin allekirjoittama A4-kokoinen lappu, jonka tarkoituksena näytti olevan muutamien yhtyettä koskevien väärinkäsitysten oikaiseminen. Tiedonannon tarkoituksena näytti olevan yksinkertaisesti sen painottaminen, että Darkwood on vain ja ainoastaan germaanisesta kansanperinteestä ja historiasta kiinnostunut taiteellinen projekti, jolla ei ole mitään poliittisia pyrkimyksiä tai tavoitteita. Vaikka yhtye ei voi kovinkaan paljoa vaikuttaa siihen, miten kuulijat ymmärtävät heidän musiikkiaan tai mihin tarkoitusperiin he sitä mahdollisesti käyttävät, niin Darkwoodin mielestä mikään yhtye ei kuitenkaan voi sulkea silmiään tältä asialta, eivät edes he itse. Darkwood halusi siis tuoda esille, että he irtisanoutuvat kaikesta äärioikeistolaisuudesta, rasismista ja fasismista. Näin suomalaisen silmin tällainen anteeksipyytely tuntuu hieman oudolta, mutta voi olla, että Saksassa kansakunnan yhteinen muisti on monia muita maita herkempi toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien ja kaiken vähääkään siihen viittaavan suhteen.	Darkwood
Kolmimiehinen Darkwood astui lavalle neofolkille tyypillisen soitinkokoonpanon kanssa: laulaja-kitaristi Henryk Vogelia avusti rumpali ja viulisti. Yhtyeen lavaesiintyminen oli melko ilmeetöntä kaikkien kolmen jäsenen keskittyessä pelkästään soittamiseen. Keikka alkoi ja loppui rytmikkäillä biiseillä, mutta muuten rummut olivat Darkwoodin musiikissa taka-alalla. Suurin osa kappaleista – ellei jopa kaikki – oli bändin ensimmäiseltä ja kolmannelta levyltä, *Heimat und Jugend* -levyn biisien loistaessa poissaolollaan. Levyllä Darkwood on mielestäni vähän liian hajuton ja mauton, mutta näin keikalla bändin kappaleet tuntuivat toimivan huomattavasti paremmin. En ole varma, mutta minusta kuulosti siltä kuin yhtye olisi tehnyt muutamista vanhoista kappaleistaan uusia sovituksia, joissa viululle oli annettu entistä suurempi rooli. Kolmannen kappaleen jälkeen Henryk Vogel toisti tiivistettynä yhtyeen levittämän tiedotteen sisällön, mikä sai muutaman sadan hengen kokoiselta yleisöltä suuret suosionosoitukset. Vaikka yhtyeen konsertti ei ehkä ollut mikään elämää suurempi kokemus, niin näkisin mielelläni Darkwoodin koska tahansa uudestaan elävänä.
Sonne Hagal	Seuraavana esiintynyt Sonne Hagal on myös yksi näitä uudempia saksalaisia neofolk-artisteja, ja mielestäni vielä sieltä paremmasta päästä. Yhtyeen ensimmäinen kokopitkä CD *Helfahrt* julkaistiin juuri tällä Wave-Gotik-Treffen-keikalla. Levyillä Sonne Hagal taitaakin tarkoittaa pelkkää laulaja-kitaristia, mutta kuten neofolk-bändeillä on tapana, Sonne Hagalillakin oli keikalla muutama avustava soittaja tuomassa soundiin lisää potkua. Viulua soittanut nainen hoiti myös taustalaulut, toisia rumpuja ja välillä myös haitaria soitti Forsetista tuttu Andreas Ritter. Myös Sonne Hagal esiintyi melko ilmeettömästi ilman suurempaa show’ta. Vaihtelua bändin musiikkiin toi muutamissa kappaleissa soineet elektroniset taustat a’la vanhempi Death In June sekä monipuolinen laulu, joka vaihteli melodisesta hieman Blood Axisia muistuttaneeseen mahtipontiseen puhelauluun. Konsertin kohokohta oli toiseksi viimeisenä esitetty, jo pieneksi klassikoksi muodostunut *Sonnenwende, joka on alun perin Ernte-yhtyeen kappale. Sonnenwende* innostikin muutamia faneja laulamaan kappaleen mukana: "Sonnenwende bringt kein Ende…" Darkwoodin tavoin myös Sonne Hagal osoitti olevansa eleettömyydestään huolimatta toimiva livebändi. Toki yhtyeen levytkin ovat hyviä, mutta mielestäni konserteissa mukana olevat oikeat soittimet tuovat biiseihin voimakkaamman tunnelman.
Seuraavaksi vuorossa oli minulle tuntemattomat Argine ja Romowe Rokoito. Päätin, että Darkwoodin ja Sonne Hagalin jälkeen onkin parasta hieman hengähtää, jottei tulisi nähtyä liikaa bändejä liian lyhyessä ajassa, sillä illan pääesiintyjänä Haus Leipzigissa oli Arcana. Läheisessä kahvilassa istuskellessani ehdin lueskella juuri ostamaani Eis & Lichtiä pyörittävän Stephen Pockrandtin tekemän Zinnober-lehden uunituoretta numeroa. Kuin tilanteeseen sopien (vrt. Darkwoodin julkilausuma) siinä oli kriittinen artikkeli saksalaisten neofolk-yhtyeiden sanoituksista. Jutussa pohdittiin sitä, miten tiettyjen sanojen käyttäminen levyjen nimissä tai sanoituksissa johtaa heti oikeistolaisiin mielleyhtymiin, ja sitä, miksi ne yhdistetään vain tiettyyn historialliseen aikakauteen, vaikka esimerkiksi sanat Heimat ja Jugend ovat tavallisia saksan sanoja. Outoa on myös sanoituksellisesti hyvinkin erilaisten yhtyeiden kasaaminen termin neofolk alle. Itselleni heräsi jutun perusteella minua jo aiemminkin askarruttanut kysymys siitä, miten Suomessakin kotimaasta, itsenäisyydestä ja kansallisesta identiteetistä puhuminen on jollain tapaa annettu oikeiston yksinoikeudeksi ja suomalaisuus yhdistetään miltei pelkästään vain yhteen tiettyyn historialliseen tapahtumaan, sotaan Venäjän kanssa. Mielestäni onkin paikallaan miettiä sitä, miksi kansallinen identiteettimme on saanut näin sotaisan ja surumielisen sisällön. Tämän voi huomata erityisen hyvin muun muassa itsenäisyyspäivänä, jonka viettämisen perinteet ovat jollain tapaa tabu. Mielestäni on oikeutettua kysyä, miksi esimerkiksi itsenäisyyspäivänä ei saa iloita, vaan tunnelma on kuin hautajaisissa? Loukkaako itsenäisyydestä iloitseminen vainajien tai muiden muistoa vai mikä tähän on syynä? Kaiken edellisen perusteella voidaankin todeta, että identiteettimme ja käsityksemme itsenäisyydestä ovat hieman vanhanaikaisia ja kaipaavat uutta määrittelyä. Neuvostoliittoa ei enää ole ja esimerkiksi Euroopan Unionin vahvistumisen ja koko maailman tilanteen muuttumisen myötä ajatukset itsenäisyydestä ja identiteetistämme on välttämätöntä asettaa toisenlaisen suurennuslasin alle. Mielestäni on kuitenkin positiivista huomata, että se, mitä esimerkiksi kotimaiset yhtyeet Trio Niskalaukaus ja Viikate tekevät, kyseenalaistaa hedelmällisellä tavalla näitä "luonnollisina" pidettyjä käsityksiä suomalaisuudesta ja kotimaasta. Heidän kohdallaan tämä virallinen ja vanhanaikainen kotimaa- ja suomalaisuus-retoriikka muuttuu, saa positiivisemman sisällön ja erottautuu kaikesta sotaromantiikasta. Kiinnostava kysymys, joka tästä herää, on tietenkin se, onko myös joidenkin saksalaisten neofolk-yhtyeiden sanoituksia ja tekemisiä mahdollista lukea tällä tavalla uuden saksalaisen identiteetin etsimisenä ja määrittelynä. Olipa asia miten hyvänsä, niin joka tapauksessa tämä lukutapa mahdollistaa monien neofolk-yhtyeiden sanoitusten näkemisen tavallista monipuolisemmassa valossa. Sitten taas takaisin Haus Leipzigiin. Ehdin vielä takaisin Romowe Rokoiton soittaessa viimeisiä kappaleitaan. Sali näytti nyt huomattavasti autiommalta kuin näkemieni Darkwoodin ja Sonne Hagalin aikaan. Romowe Rokoito ei itse asiassa osoittautunut ollenkaan hassummaksi orkesteriksi. Yhtye koostui pääosin laulajista ja sen musiikki olikin pitkälti lauluvoittoista tuoden mieleeni Tony Wakefordin luotsaaman L’Orchesta Noirin *Cantos-levyn sekä Eleven*-levyn rauhallisemmat kappaleet. Kuulin myös ristiriitaisia mielipiteitä Romowe Rokoitoa ennen esiintyneestä Arginesta: osa jututtamistani paikallaolijoista kehui yhtyeen melkein maasta taivaaseen, kun taas toiset lyttäsivät sen kovin sanoin. Romowe Rokoiton lopetettua ei kestänyt kauaakaan ennen kuin Arcana oli jo lavalla. Yleisesti ottaen kaikki lavajärjestelyt keikoilla toimivat mallikkaasti läpi koko festivaalin: esiintymiset tapahtuivat melko pitkälti aikataulun mukaisesti ja viime hetken peruutuksiakaan ei tietääkseni pahemmin ollut.
Seitsenhenkisenä esiintyneen Arcanan tullessa lavalle yleisö osoitti suosiotaan äänekkäämmin kuin kertaakaan aiemmin illan aikana. Yllättävintä oli mielestäni Arcanan kokoonpano: Peter soitti itse kitaraa ja lauloi, yhtenä rumpalina oli Tomas Ordo Rosarius Equilibriosta ja kolme viidestä lyömäsoittajasta oli saksalaisesta Hekatesta. Yleisöstä moni tuntui tanssahtelevan ja samalla nauttivan silmät kiinni pelkästä musiikista. En oikein tiedä mitä sanoa, sillä tämä oli toinen kerta kuin näin Arcanan, eikä siitä tunnu saavan ikinä tarpeekseen. Keikka vaikuttikin todella lyhyeltä, vaikka yhtye soitti aika tarkalleen tunnin täydelle salille. Kappaleita tuli kaikilta levyiltä, ja soitto kulki ammattimaisella varmuudella ilman epäröintejä. Bändin suosiosta kertonee jotain myös se, että Arcana soitti ainoana yhtyeenä Wave-Gotik-Treffenissä kahdesti. Keikan jälkeen rupattelin vielä muutaman sanan ruotsalaisten Institutin ja IRMin jäsenten kanssa, jotka innostuneesti kertoivat minulle kaikki osaamansa suomen kielen sanat. Mitkä ne olivat, sen voikin jo melkein arvata ilman että niitä täytyy lausua tässä ääneen.	Arcana

Sunnuntai 19.5.2002

IRM
Sunnuntain kohdalla luki kalenterissani Parkbühne ja Völkerschlachtdenkmal. Parkbühnessä esiintyisi tukku Cold Meat Industryn bändejä ja Völkersclachtdenkmalin Kryptassa Forseti ja Alex Fergusson Rose McDowallin kanssa. Saavuin Park Bühneen juuri ennen IRMin keikkaan puoli kahden maissa. Perjantaista ja lauantaista poiketen aamusta lähtien satoi hiljalleen vettä; tietenkin juuri nyt, kun kaikki mielenkiintoiset bändit soittivat taivasalla. Sade kuitenkin lakkasi jo IRMin keikan aikana. Kaksijäseninen yhtye oli minulle todella positiivinen yllätys, koska en ole bändiä muutamaa biisiä lukuun ottamatta juurikaan kuullut. IRMilläkin oli soittimenaan klassinen Korgin pöytämallinen syntikka, joka on varmaan monille melubändeille se tärkein instrumentti. Toinen yhtyeen jäsenitä hoiteli Korgia toisen soittaessa pöydällä olevaa bassoa rumpukapuloilla. Bändillä oli muutamia näppäriä kappaleita, joissa meluisa rytmi kehittyi hitaasti biisiä kasvattaen. Keikan jälkeen "basisti-laulaja" jakeli nimikirjoituksia muutamien IRM-levyjen kansiin ja valitteli vielä kipeätä kurkkuaan, joka oli kuulemma haitannut täysipainoista laulusuoritusta. Seuraavana oli vuorossa toinen Cold Meat Industry -artisti Desirii Marginis. Keikka alkoi yllättävän rytmikkäällä kappaleella, mitä ei bändiltä olisi heti osannut odottaa. Biisin aikana oli kuitenkin joitain ongelmia laitteiden kanssa, ja musiikki katkeilikin välillä tosi ikävästi. Desirii Marginisin muu setti olikin sitten ensimmäistä kappaletta ambientimpaa, ja juuri sellaista musiikkia olin odottanutkin bändin soittavan. Yleisesti ottaen yhtyeen kiviriipaksi on muodostunut jääminen toisen samantyylisen Cold Meat Industry -yhtyeen, Raison D’etren varjoon. Mielestäni tälle ei ainakaan keikan perusteella ole mitään syytä, mikä kertonee jo jotain olennaista Cold Meat Industryn julkaisujen tasosta: uskon, että monessa muussa levy-yhtiössä Desirii Marginisia mainostettaisiin uutena löytönä tai vastaavana, kun taas CMI:llä se on vain yksi hieman pimentoon jäänyt bändi muiden joukossa.
Kolmantena vuorossa oli kahta edellistä huomattavasti nimekkäämpi Sophia, joka soitti kaksi- tai kolmejäsenisenä, riippuen siitä miten asiaa tulkitsee, koska nuorin artisti oli vielä äitinsä mahassa. En tiedä johtuiko se tästä vai mistä, mutta yhtyeen esiintyminen oli hieman vaisu. Heillä ei ollut lavalla syntikoiden lisäksi mitään metallilevyjä tai muita primitiivisempiä instrumentteja, kuten viimeksi kun näin heidät. Musiikillisesti Sophia oli kuitenkin loistava. He soittivat pääosin uuden pitkäsoittonsa *Spiten* kappaleita, jotka muistuttavat tyyliltään paljon In Slaughter Nativesia. Yhdestä kappaleesta tuli sen pianomelodian vuoksi mieleeni jopa Ordo Rosarius Equilibrio. Aiemmin perjantaina jutellessamme Peter sanoi ihmettelevänsä sitä, minkälainen vastaanoton Sophian levyt ovat saaneet. Omien sanojensa mukaan hän pyrkii tekemään ainoastaan hyvää industrial-musiikkia, jossa jotkut kuuntelijat haluavat nähdä myös jostain kumman syystä jonkinlaisen poliittisen sanoman. Vastavetona tähän "väärinymmärrykseen" tai paremminkin bändin politisointiin Peter julkaisi jokin aikaa sitten Sophian 7":n, jonka kannessa komeili joulupukin kuva. Sophia soitti kaikinpuolin kelpo keikan, joskin jäin hieman kaipaamaan pientä lavashow’ta, sillä sellainen sopisi yhtyeen rajuun industrial-musiikkiin yhtä hyvin kuin vehnäolut ja Bratwurst saksalaisille festareille.	Sophia
Sophian jälkeen lavalle astui Stalingrad, Park Bühnessä soittaneista bändeistä ainoa, joka ei levytä Cold Meat Industrylle. Stalingradin tapauksessa pätee juuri se mitä sanoin Desirii Marginisin kohdalla CMI-julkaisujen tasosta: keskinkertaisetkin Cold Meat Industryn julkaisut ovat monesti laadukkaampia kuin useiden muiden levy-yhtiöiden parhaat artistit. Stalingrad kuulosti minun korvaani kovasti Kirlian Cameralta, ja kaikki heidän biisinsä olivat jotenkin tasapaksuja ja valjuja. Vaikka koetin asiaa miettiä, en pystynyt keksimään mitään järkevää syytä sille, miksi heidät oli laitettu samaan seuraan Cold Meat Industry -bändien kanssa. Stalingradin jälkeen vuorossa olivat vielä Institut, Arcana ja Raison D’etre. Minulla olisi vielä saattanut olla juuri ja juuri aikaa katsoa Institut ennen kuin Alex Fergusson ja Rose McDowell aloittaisivat Kryptassa, mutta koska kuulin, että lauantaina Kryptaan oli päästetty vain 300 katsojaa, päätin pelata varman päälle ja lähdin Park Bühnestä hieman aiemmin kuin olin suunnitellut. Kaiken kukkuraksi eräältä Holgerin tutulta, düsseldorfilaiselta Martinilta, löytyi autosta tilaa, ja sain siten järjestettyä itselleni kyydin Völkerschlachtdenkmalille. Saavuttuamme Kryptalle tajusimme tehneemme viisaasti tullessamme paikan päälle hyvissä ajoin, sillä vaikka konsertin alkamiseen oli vielä puolitoista tuntia aikaa, oven eteen oli ehtinyt muodostua jo mukavan pituinen jono. Kuulin myös, että päivää aikaisemmin lauantaina Camerata Sforzescan keikalta oli osa ihmisistä käännytetty pois, koska kaikki eivät olleet mahtuneet sisälle. Odotettuamme seisaaltamme noin puolitoista tuntia meidät päästettiin sisään aikataulusta hieman myöhässä, ja Rose McDowell ja Alex Fergusson istuivatkin jo keskellä Völkerschlachtdenkmalin pyöreätä salia odottamassa konsertin alkamista.
Ferguson & McDowall	He soittivat pääosin minulle tuntemattomia kappaleita, joiden uskoisin yhtä Psychic TV:n kappaletta lukuun ottamatta koostuneen Fergussonin omasta soolomateriaalista. Rose McDowellin soittaessa laulamisen ohella niin kitaraa, melodicaa kuin tamburiiniakin soitti Fergusson itse vain kitaraa. Vaikka olin odottanut heidän esiintymistään kuin kuuta nousevaa, niin he tuottivat minulle ehkäpä festivaalin suurimman pettymyksen. Alex Fergussonilla tuntui olevan ongelmia laulamisen kanssa, sillä hän joutui miltei koko ajan katselemaan kitaran kaulaan, jotta olisi tiennyt mitä soittaisi. Välillä näytti myös siltä, että kappaleet eivät pysyneet oikein kasassa, ja kappaleiden tempo heittelikin välillä miten sattuu. En olisi ikipäivänä osannut odottaa tällaista amatöörimäisyyttä näinkin tunnetuilta nimiltä. Saksalainen Martin tiivistikin Fergussonin ja McDowellin keikan jälkeiset tunnelmat osuvasti: "Suuria nimiä ja hienot puitteet, mutta ikävän vähän sisältöä." Hän jatkoi vielä, että viime vuonna samassa paikassa soittanut Sorrow, joka koostuu Rose McDowellista ja Boyd Ricesta, oli ollut vieläkin surullisempaa katseltavaa.
Puolen tunnin päästä tunnelma oli muuttunut toisesta äärilaidasta toiseen, kun Forseti, tällä hetkellä saksalaisen neofolkin ehkäpä "kuumin nimi", aloitteli esiintymistään. Koska bändin Jenzig 10":sta on nykyään mahdoton löytää juuri mistään, olin valmistautunut yhtyeen keikkaan lukemalla muutaman Andreas Ritterin haastattelun ja kuuntelemalla Eis & Lichtin www-sivuilta löytyvät Forsetin kappaleet. Kryptaa parempaa paikkaa bändin esiintymiselle en osaisi edes kuvitella, sillä paikassa asuva rauhallisuus sekä yleisön ja yhtyeen läheisyys sopi Forsetin vakaviin ja syvällisiin kappaleisiin täydellisesti. Keikan tunnelmaa voisikin luonnehtia eräällä tapaa välittömäksi, sillä paikan tunnelman lisäksi myös bändin imago (jos tämä nyt on ylipäänsä sopiva termi) oli enemmän kotikutoinen kuin tekemällä tehty. Tuntuukin, että näkemilläni keikoilla (mm. Darkwood ja Sonne Hagal) artistit itse näyttivät hyvinkin tavallisilta suhteessa useimpien fanien militaristiseen pukeutumistyyliin, ja Andreas Ritter olikin vakosamettihousuissaan ja villatakissaan hyvin kaukana neofolk-fanin maastopukuisesta stereotyypistä. Myös bändin muut jäsenet näyttivät hankkineen vaatteensa armeijan ylijäämävaraston sijaan ennemminkin Hennes & Mauritzilta. Sonne Hagalin laulaja-kitaristi hoiti Forsetin lyömäsoitinosaston, ja hänen lisäkseen Ritteriä avustivat vielä viulisti, huilisti, sellisti ja toinen kitaristi. Yhtye soitti Jenzigin ohella kappaleita myös kohta ilmestyvältä Windzeitilta. Imagosta poiketen yhtyeen musiikki oli kaikkea muuta kuin kotikutoista. Muun muassa Eis & Lichtin Stephan Pockrandt onkin sanonut, että ainoa syy, miksi Forsetin uusin ei ilmesty Eis & Lichtillä, on se, että hänellä ei yksinkertaisesti ole varaa maksaa bändin kalliita studiokustannuksia. Suuret kustannukset johtuvat siitä, että yhtyeellä on niin paljon eri soittimia ja he haluavat tehdä levynsä viimeistä vetoa myöten kunnolla. Vaikka Forsetin jäsenmäärä kasvaakin keikkoja varten, niin mielestäni Kryptassa oli selvästi nähtävissä, että yhtye on lopulta kuitenkin yhtä kuin Andreas Ritter. Sillä kuin orkesterinjohtajan tavoin Ritter näytti aina välillä muille soittajille merkkiä, miten voimakkaasti tietyt sävelet soitetaan. Forseti soitti yhteensä noin tunnin verran tullen lavalta poistumisensa jälkeen soittamaan vielä kolmen biisin encoren. Ihmiset näyttivät olevan tyytyväisiä, ja bändin jäsenillä riittikin keikan jälkeen jututtajia. Ulkona ilta oli ehtinyt jo hämärtyä, ja minusta tuntui että olisin voinut mennä jo aikaisin nukkumaan, koska olisi ollut hienoa jättää illan viimeiseksi mielikuvaksi juuri Forsetin keikka ja päähäni soimaan jäänyt Heilige Welt. Kaikesta huolimatta lähdin kuitenkin Agralle, jossa soittivat vielä Mission ja Goethes Erben. Vaikka Mission ei ole ikinä ollut suosikkiyhtyeitäni, he vaikuttivat lavalla kuitenkin melko eläviltä eikä siltä, mitä uudelleen kasatulta kulttibändiltä olisi pahimmassa tapauksessa voinut odottaa. Yleisöä Agralla oli muuta tuhat, jotka näyttivät suoraan sanottuna hieman huvittavilta rajusti meikattuina kaikissa ketjuissaan, kilistimissään ja mustissa nahkavaatteissaan. Tämä saikin paikan tuntumaan minusta jo hieman liikaa joltain tavallista sivistyneemmältä hevifestivaalilta. Törmäsin vielä sattumalta Ordo Rosarius Equilibrion Tomasiin ja Rosemarieen, jotka kertoivat Forsetin vuoksi missaamani Arcanan esiintymisen onnistuneen vieläkin paremmin kuin yhtyeen lauantain Haus Leipzigin keikan. Goethes Erben olisi soittanut vielä viimeisenä, mutta sivuutin heidät suosiolla, sillä päivän mittaan nautiskelemani Weizenbier painoi jo silmiäni kiinni.
Forseti

Maanantai 20.5.02

Festivaalin päätöspäiväksikin oli säästetty vielä kiinnostavia nimiä kuten Ataraxia, Hagalaz Runedance, Sonar ja Winterkälte. Aamukahvin ja Moriztbastein vieressä sijainneen Yggdrasil-kylän tutkimisen jälkeen suuntasin kulkuni jo tutuksi tulleeseen Park Bühneen, koska Ataraxia soittaisi jo iltapäivällä. Ehdinkin keikkapaikalle niin hyvissä ajoin, että näin myös Ataraxiaa edeltäneen Pilorin, joka soitti omanlaistaan neofolkia. Yhtye ei ollut ehkä Wave-Gotik-Treffenin kiinnostavimpia, mutta ei toisaalta mikään huonokaan. Ehkäpä yhtenä syynä sille, että en jaksanut bändistä niin innostua, oli se että lauantaina näkemäni Sonne Hagal, Darkwood ja edellisillan Forseti hoitivat saman homman huomattavasti paremmin.

Italialaisen Ataraxian tullessa lavalle oli helppo huomata, että he olivat monille päivän bändi Park Bühnessä. Ihmiset pakkautuivat lavan eteen ja taputtivat yhtyeen lavalle. Itselleni Ataraxia on jostain syystä jäänyt aina hieman etäiseksi, vaikka olenkin monesti ajatellut, että pitäisi ostaa useampia heidän monista levyistään. Tämä on kuitenkin aina jäänyt vain puhumisen asteelle. Osittain tästä "tuntemattomuudesta" johtuen Ataraxian onnistuikin tehdä minuun suuri vaikutus. En olettanut heidän olevat niin ammattitaitoinen ja professionaalinen yhtye kuin he olivat, ja heidän musiikkinsa on myös tarkkaan harkiten tehtyä. Ataraxiasta minulle tulee aina ensimmäisenä mieleen Dead Can Dance, mutta totuuden nimissä täytyy sanoa, että kysymys ei missään tapauksessa ole mistään kopioimisesta, ja Ataraxian soundi on ainakin näkemäni Park Bühnen keikan perusteella kehittynyt jo täysin omanlaisekseen. Yhtye soitti nelijäsenisenä viidennen jäsenen keskittyessä ainoastaan näyttävään tanssimiseen. Yksi Ataraxian suurimmista vahvuuksista keikalla oli molempien laulajien loistavat äänet, mikä ei kaikille tämän alan yhtyeille ole aina itsestäänselvyys. Myös yhtyeen kitaristi soitti aivan toisenlaisella varmuudella kuin esimerkiksi Alex Fergusson iltaa aiemmin. Ataraxia soitti rauhallisempien kappaleiden ohella myös muutamia biisejä, jotka olivat kulkevampia ja rytmikkäämpiä kuin mitä olen heiltä aiemmin kuullut. Tämä oli minun mieleeni. Yhtyeelle varattu puolen tunnin soittoaika osoittautui kuitenkin aivan liian lyhyeksi suhteessa bändin suosioon ja loistavaan esiintymiseen sekä ottaen huomioon vielä sen, että myös täysin tuntemattomat bänditkin saivat saman ajan käytettäväkseen.

Ataraxian jälkeen soittivat Neavus ja Chants of Maldoror, jotka tarjosivatkin sopivan raon pienen tauon pitämiseen. Päätin tehdä kävelylenkin Clara Zetkin -puistossa, jossa Park Bühnekin sijaitsee. Muutaman tunnin kävelyn ja kahvittelun jälkeen palasin keikkapaikalle odottamaan Hagalaz Runedancen esiintymistä. Ataraxian ohella hekin saivat ihmiset ryysimään lavan eteen jo hyvissä ajoin ennen keikan alkamista, ja hymysuinen Andrea astui lavalle yleisön taputusten säestämänä. Laulusta ja tanssista vastanneen Andrean lisäksi yhtye koostui kahdesta lyömäsoittajasta ja yhdestä erilaisia kielisoittimia ja säkkipilliä soittaneesta jäsenestä. Vanhojen soittimien lisäksi myös bändin säkkikankaasta tehdyt vaatteet vastasivat hyvin heidän uuspakanallista imagoaan. Monista muista yhtyeistä poiketen Andrea myös puheli kappaleiden välissä yleisön kanssa, mikä oli omiaan lisäämään Park Bühnen mukavan kesäistä tunnelmaa. Vaikka yhtye esiintyi kaikin puolin mallikkaasti ja elävämmin kuin esimerkiksi Darkwood tai Sonne Hagal, niin silti heidän musiikistaan ja esiintymisestään jäi mielestäni puuttumaan se jonkin, mikä kuitenkin Darkwoodilla, Sonne Hagalilla ja Forsetilla oli. Tuntui siltä, että Hagalaz Runedancella oli kyllä kaikki ulkoisesti kunnossa, mutta ikään kuin heidän musiikistaan olisi puuttunut henki. Tämä on tietenkin hieman paradoksaalista tällaiselle uuspakanallisuutta liputtavalle yhtyeelle. Kaikesta huolimatta ei Hagalaz Runedance huono ollut, ja olisikin kai oikeudenmukaisempaa sanoa, että useiden hyvien bändien näkeminen lyhyen ajan sisällä ei Hagalazia sinänsä huononna, vaan se vain muuttaa omaa makua hieman vaativammaksi.

Hagalaz' Runedance

Hagalaz Runedancen encoren jälkeen lähdin Park Bühnestä kohti Haus Auenseeta, joka sijaitsee täysin toisella puolella Leipzigia. Park Bühnen lavalle olisivat nousseet vielä Lydia Lunch yhtyeineen ja illan pääesiintyjä Kirlian Camera. Haus Auenseessa esiintyisi kuitenkin entisen Klinik- ja Dive-veteraani Dirk Ivensin jo useampiakin levyjä julkaissut uusi bändi Sonar. Ehdin paikalle hyvissä ajoin ennen Sonarin aloittamista, ja paikalla olikin jonkin verran enemmän ihmisiä kuin Ataraxian ja Hagalaz Runedancen keikoilla. Tapasin jälleen kerran Holgerin ja yllättäen myös ruotsalaisen Marcuksen, The Protagonistin entisen sellistin, jonka kanssa rupattelin kuulumiset.

Belgialaisen Sonarin aloittamista ei voinut olla huomaamatta, sillä toisin kuin Park Bühnessä tai Kryptassa Sonar soitti sellaisella volyymilla, että rintakehässä tuntui ja housunlahkeet lepattivat. Sonar oli yksinkertaista ja rytmikästä industrialia a’la vanha Esplendor Geometrico, jonka Dirk Ivens onkin maininnut Sonarin suurimmaksi vaikuttajaksi. Kappaleiden välillä ei juuri hiljaisia hetkiä ollut, ja kolmea varttia suurempi annos tällaista industrialia olisikin ollut minulle liikaa. Kehumisen arvoista on myös keikan aikana upeasti toimineet valot ja savukoneet, jotka loivat tämän kaltaiselle musiikille oikean tunnelman. Seuraavana ja toiseksi viimeisenä soitti espanjalainen Proyecto Mirage, jonka aikana istuin Holgerin kanssa ulkona nurmikolla rupattelemassa Mental Destructionin noin vuoden takaisesta berliinin-keikasta, joka oli tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Itse koin samoin noin neljä tai viisi vuotta sitten heidän keikallaan Tukholmassa. Vaikka esimerkiksi Sonar soitti kovaa, niin Mental Destructionin käyttämä volyymi on aivan omaa luokkaansa. Tähän kun lisätään vielä yleisöön päin käännetty iso strobo-valo, niin on helppo kuvitella miltä tuntuu olla keikalla, jossa bändiä kohti ei voi katsoa eikä heidän musiikkiaan voi kuunnella pitämättä korvista kiinni. Tarinointimme keskeytti Winterkälten esiintymisen alkaminen. Sonarin lailla hekään eivät säästelleet desibelejä. Winterkälten musiikki on myös rytmikästä ja yksinkertaista industrialia, joskin melko nopeatempoista ja meluisaa. Minun makuuni yhtyeen rytmit olivat liian selkeitä ja teräviä, sillä pidän enemmän sellaisesta industrialista, jossa rytmit kehittyvät vähitellen monista eri elementeistä, kuten esimerkiksi IRMin kohdalla.

Winterkälten lopetettua kello oli jo yli puolen yön, ja sain vielä illan päätteeksi Holgerilta autokyydin rautatieasemalle. Junani lähtöön oli noin tunti aikaa. Saavuttuani takaisin Heidelbergiin ja lukiessani seuraavana päivänä sähköposteja kuulin ensi kertaa festivaalin aikana tapahtuneista väkivallanteoista yleisöä kohtaan. Näin jälkikäteen ajatellen tajusin, että olinhan minäkin nähnyt maanantaina Park Bühnessä muutaman mustan silmän. En vain osannut kiinnittää asiaan silloin sen kummempaa huomiota. En viitsi kommentoida asiaa enempää, koska itse festivaalin aikana olin näistä ulkomusiikillisista tapahtumista onnellisen tietämätön.

Kahdestoista Wave-Gotik-Treffen järjestetään 6.6.-9.6.2003.

takaisin