egf 2003

Blutengel oli mitä herkullisin. On aina niin ihana nähdä miten helppoa on saada muka "tiedostavat", "penseät" ja kriittiset ihmiset tanssimaan tavallista eurohumppaa kunhan esiintyjät vain ovat puettuina mustiin korsetteihin, laulavat vampyyreista ja koneita ohjelmoidessaan hylkäävät kaikkien duurisointujen käytön. Tai siis, kuten saksalainen goottityttö tyylien eron pari vuotta sitten määritteli, "there are no happy sounds." Erittäin nautittavaa, vaikka en sanoisi musiikillisesti pitäneenikään. Yleisö näytti tykkäävän. Project-X sen sijaan yllätti minut positiivisesti, koska olin jo ehtinyt luulemaan ettei kukaan enää tee vanhan tyylisuunnan indu-EBM:ää. Kuulemani materiaali oli selvästi lähempänä F242:n ja FLA:n kultakausien tavaraa kuin nykyisten isojen EBM-bändien tuotantoa. Vokaaleissa oli toivomisen varaa, mutta muuten esitys oli todella vankkaa kamaa. Boytronic ja Camouflage eivät kasarielektrollaan iskeneet enää väsyneeseen mieleen joka odotti jo laivaan pääsyä. Eivät olleet toki huonoja kumpikaan, toisin kuin illan päättäjäksi viime hetkellä ennakkoklubilta paikkaamaan siirretty Iambia.

Laibach oli aika ristiriitainen kokemus. Militantit rumpalitytöt olivat hienoja, samoin filmiltä tulleen taustamateriaalin ja yhtyeen jäykkyyden luoma kokonaisuus ja iso osa cover-hiteistäkin. Silti oli sellainen olo, että jumps-jumps -biittiin luotettiin hieman liikaakin ja uuden levyn hengessä vanhoistakin biiseistä oli tehty helpommin tanssittavat versiot. Kappalevalikoima oli varsin kiitettävä levylaajuudeltaan, vaikka varhaista tavaraa olisikin saanut olla mielestäni enemmän. Alle Gegen Alle oli erinomainen, samoin - varsin yllättäen - uusimman levyn nimikappale WAT. Lopussa soi Life is Life, mikä ilahdutti monia seurueemme vielä hereillä olleista jäsenistä. Itse jäin kaipaamaan hiukan Final Countdownia, Ruotsissa kun oltiin.
Kokonaisuutena festivaalin saldoksi jäi hyvä erittäin mieli, tuntikausia puhetta ruotsalaismuusikkojen kanssa ja rasitusmurtuma oikeaan jalkaan. Aika hyvä saalis.

Electric Gathering on Tukholmassa järjestettävä teollisuusmusiikin tapahtuma, jonka tarjonta kattaa suuren osan skaalaa tanssi-EBM:stä noiseen ja neofolkiin asti. Esiintyjiä oli tänä vuonna 16, ja niiden lisäksi 3 DJtä ja yksi VJ. Festarit pidettiin tällä kertaa sisätiloissa, Tukholman Fryshusetissa. Järjestelypuoli sekä toimi erinomaisesti (tilojen osalta) että surkeasti (valvonnan osalta). Sisälle mennessämme saimme kuulla että omat pullot - myös tyhjät vesipullot jotka jättäisi narikkaan - on heitettävä pois. Pienen kohdekätkön tekemisen jälkeen palasimme ovelle ja menimme sisään. Tapahtuma oli sijoitettu kolmeen kerrokseen, niin että alimmassa oli pienempi ja tunnelmallisempi Klubben-lava ja ylimmässä puolitetusta teollisuushallista tehty Arena-lava. Keskikerroksessa sijaitsi alueen ainoa anniskelutila (muualta sai toki legendaarista II-olutta) ja sitä edeltävässä huoneessa disko joka keskittyi (ainakin aina minun siellä käydessä) raskaaseen teknoon. Lisäksi kerrosten välissä oli myös kolmas lava, Love Stage, koko festivaalin nerokkain idea johon palaan myöhemmin. Malaise jäi näkemättä, samoin Invincible Spirit, emmekä kuulemma missanneet paljoakaan ainakaan suunnilleen samaa makua edustavien mielestä. Sen sijaan :Of the Wand and the Moon: oli varsin vaikuttavassa keikkakunnossa, jota massiiviset - tosin turhan vähän käytetyt - patarummut vielä terästivät entisestään. Keikka oli miksattu sen verran karuksi, että yhtye kuulosti paljon normaalia karkeammalta, ja heistä välittyi paljon "rehellisemmin neofolkimpi" maku kuin loppuun asti tuotetuilta levyiltä. Osa vanhoista hiteistä toimi karumpina erinomaisesti, muutama (erityisesti Raven Chant) selvästi heikommin. Ja uusi materiaali ei aivan kyennyt kisailemaan vanhan kanssa. Nebula-H oli ihan hauska, vähän kuin olisi katsellut ja kuunnellut Scooteria hieman (ja vain hieman) indummaksi miksattuna. Ei vakuuttanut, mutta viihdytti. The Fair Sex jäi minulla hetken kuuntelun varaan, kun oli liian kiire jutella, eikä mielikuvaa bändistä ehtinyt muodostua ajatusta "ei kiinnosta ainakaan tänään" pitemmälle.	:Of the Wand and the Moon:
Ordo Rosarius Equilibrio sen sijaan pääsi oikeuksiinsa suurella lavalla, vaikka myöhästyikin paikallisen S/M-porukan sinällään ihan sopivan vaikka aika tavanomaisen esityksen takia. Ja heti kun tallin ovet saatiin kiinni ja minä sain huudettua metelöineen virolaisen kusipään vierestäni hiljaiseksi saatoin kunnolla nauttia keikasta. Painopiste oli selkeästi uusimman levyn materiaalissa, ja sisälsi aiemmasta tuotannosta vain keskeisimmät hitit kuten The Perplexity of Hybris. I Glorify Myself ja Nature Seeking Equilibrium. War for the Principle of Balance. In High Heels through Nights of Broken Glass oli livenä loistava, ja jopa CCCP:n ylivoimaisesti heikoin raita, In the Midst of Flaming Ruins - Desire of the Few toimi hämmentävän onnistuneesti. Kaiutinkaappien pettäminen kesken keikan tosin muutti Fredrik Bergströmin rummutuksen välillä noiseksi, mutta se ei pilannut tunnelmaa. Ainoa miinus minulle oli taustalla lippuja pidelleiden miesten juottaminen kesken setin, mikä ei asettunut muuten komean mahtipontiseen sävyyn.
Ordo Rosarius Equilibrio
Ordon jälkeen juoksin kuuntelemaan koko tapahtuman mielestäni parasta esitystä, L.E.A.K.ia joka yhdisteli Love Stagella vuorotellen posetiivisoiton pätkiä, hälyä ja rytmejä ja vuorotellen loi Old Teahouse -albuminsa tyylisiä äänimattoja niin että kokonaisuus muodosti upeita aaltoja tyylilajista toiseen. Rakkauslava oli siis sijoitettu portaikon alapäähän niin että helpompaa musiikkia kuuntelemassa olleet indu ja/tai goottilaumat joutuivat kulkemaan noiselavan läpi aina vaihtaessaan päälavalta toiselle. Lopputulos oli viehättävä. Osa kulki sormet korvissa, osa vain piittamatta, mutta aina välillä ihmiset kokivat selvän ahaa-elämyksen ja jäivät kuuntelemaan - ehkä hyvinkin jopa ensimäistä kertaa. Jos noisesali olisi ollut erillään, olisi se varmasti vaikuttanut paljon vähemmän tyyliin "kurkkaus, ei kiinnosta, unohdetaan". Myös muuta samalla lavalla esiintyneet ryhmät, Kemikaze Electronics ja RDHD olivat erinomaisia. Pakko oli silti rientää eteenpäin katsomaan Arcanaa, joka oli todella myönteinen yllätys. Kuulemistani huhuista poiketen yhtyeen lavakunto oli melkoisen hyvä, ja moniin kappaleisiin oli lisätty uusia tuoreita elementtejä niin ettei tullut lainkaan "levyt soitetaan sellaisenaan läpi" -fiilistä, joka on Arcanan kaltaisilla yhtyeillä huomattava riski. Fetish23:n viipyilevän kauniit (erään seurueen helsinkiläisen jäsenen mukaan "tylsät", minusta ei) paikalla miksatut videot vielä korostivat efektiivisyyttä entisestään. Kyllä ainakin perheellisen miehen silmät kummasti vetistyivät Innocent Childin aikana.	L.E.A.K.
Arcana
Blutengel oli mitä herkullisin. On aina niin ihana nähdä miten helppoa on saada muka "tiedostavat", "penseät" ja kriittiset ihmiset tanssimaan tavallista eurohumppaa kunhan esiintyjät vain ovat puettuina mustiin korsetteihin, laulavat vampyyreista ja koneita ohjelmoidessaan hylkäävät kaikkien duurisointujen käytön. Tai siis, kuten saksalainen goottityttö tyylien eron pari vuotta sitten määritteli, "there are no happy sounds." Erittäin nautittavaa, vaikka en sanoisi musiikillisesti pitäneenikään. Yleisö näytti tykkäävän. Project-X sen sijaan yllätti minut positiivisesti, koska olin jo ehtinyt luulemaan ettei kukaan enää tee vanhan tyylisuunnan indu-EBM:ää. Kuulemani materiaali oli selvästi lähempänä F242:n ja FLA:n kultakausien tavaraa kuin nykyisten isojen EBM-bändien tuotantoa. Vokaaleissa oli toivomisen varaa, mutta muuten esitys oli todella vankkaa kamaa. Boytronic ja Camouflage eivät kasarielektrollaan iskeneet enää väsyneeseen mieleen joka odotti jo laivaan pääsyä. Eivät olleet toki huonoja kumpikaan, toisin kuin illan päättäjäksi viime hetkellä ennakkoklubilta paikkaamaan siirretty Iambia. Laibach oli aika ristiriitainen kokemus. Militantit rumpalitytöt olivat hienoja, samoin filmiltä tulleen taustamateriaalin ja yhtyeen jäykkyyden luoma kokonaisuus ja iso osa cover-hiteistäkin. Silti oli sellainen olo, että jumps-jumps -biittiin luotettiin hieman liikaakin ja uuden levyn hengessä vanhoistakin biiseistä oli tehty helpommin tanssittavat versiot. Kappalevalikoima oli varsin kiitettävä levylaajuudeltaan, vaikka varhaista tavaraa olisikin saanut olla mielestäni enemmän. Alle Gegen Alle oli erinomainen, samoin - varsin yllättäen - uusimman levyn nimikappale WAT. Lopussa soi Life is Life, mikä ilahdutti monia seurueemme vielä hereillä olleista jäsenistä. Itse jäin kaipaamaan hiukan Final Countdownia, Ruotsissa kun oltiin. Kokonaisuutena festivaalin saldoksi jäi hyvä erittäin mieli, tuntikausia puhetta ruotsalaismuusikkojen kanssa ja rasitusmurtuma oikeaan jalkaan. Aika hyvä saalis.
takaisin