Turkulainen, 29.12.2001:

 

Turun Sanomien Treffi-liite 25.9.2003:

 

SUE-lehden nettiversio 10.11.2003:

Turkulainen Kuolleen Musiikin Yhdistys täyttää syksyllä viisi vuotta. Tee-se-itse-asenteella toimivaa yhdistystä saa paljolti kiittää siitä, että tietoisuus marginaaliseksi konemusiikiksi lukeutuvista industrialista ja ambientista on kasvanut Suomessa. Tapahtumia järjestetään harvakseltaan, koska halutaan panostaa laatuun.

Yhdistyksen nimi virnuilee lukemattomille elävän musiikin yhdistyksille, mutta se vangitsee samalla oleellisen musiikista, joka KMY:tä kiinnostaa. Mistään tanssittavasta konepopista ei todellakaan ole kysymys, kun esiintyjät rankaisevat analogisia syntetisaattoreita, efektilaitteisiin kytkettyjä bassoja ja muita soittimia. Tapasin J. Tuomas Harviaisen, Kimmo Niukon sekä Jaakko Penttisen ja kysyin, miten he itse luonnehtisivat alan musiikkia.
- Kysymys on usein koneilla tehdystä musiikista, joka on täysin erilaista verrattuna muihin musiikkityyleihin, Jaakko määrittelee.
- Kenttä on myös erittäin laaja, koska alkuperäisestä industrialista on haarautunut monia musiikillisia alatyylejä, jatkaa J. Tuomas.
Industrial-musiikin juuret ulottuvat 1970-luvulle. Sen jälkeen muun muassa sellaiset alagenret kuin voimaelektroniikka, dark ambient, noise ja neoklassinen ovat vallanneet tilaa alkuperäisen alta. Nykyään industrial-skeneen luetaan myös neofolk, akustinen kitara- ja lauluvetoinen musiikkityyli. Miten KMY:n jäsenten oma kiinnostus "kuolleeseen" musiikkin sai alkunsa?
- Kiersin erilaisissa marginaalitapahtumissa ja haalin kaikenlaisia levyä, joista alkoi valikoitua kiinnostavia artisteja ja musiikkityylejä, J. Tuomas kertoo. - KMY:n John Björkmanista tiedän sen verran, että hän alkoi innostua enemmän metallibändien syntetisaattoreilla tehdyistä introista kuin itse hevibiiseistä.
- Minulla kiinnostus syntyi aikalailla samaan tapaan, jatkaa Kimmo.
- Kyllästyin punkkiin, Jaakko laukaisee nauraen.
Joitakin yhtäläisyyksiä punk-skeneen onkin olemassa. Molemmat skenet ovat melko pieniä, ja niissä toimitaan pitkälti ystäväpohjalta. KMY:n jäsenet hankkivat aina tuttujen artistien levyt, eikä promootiotavaraa juuri liiku. Yhdistyksen viides jäsen J. järjestää aktiivisesti keikkoja myös punk-yhtyeille.

Tuntematonta tutuksi

Viisivuotiaan yhdistyksen alku ei ollut helppo, koska industrial-skene oli pitkään hajallaan eivätkä alan ihmiset tienneet toisistaan. Miten Kuolleen Musiikin Yhdistyksen toiminta lähti liikkeelle?
- Kaikki lähti halusta nähdä suosikkiyhtyeitään keikoilla Suomessa. Jaakon kanssa kävimme Tukholmassa vuonna 1998, jolloin pääsimme puheväleihin paikallisten artistien kanssa. Sen jälkeen välit Ruotsin suuntaan ovatkin olleet todella hyvät, Kimmo kertoo.
- Kuolleen Musiikin Yhdistys ei ollut nimenä olemassa vielä ensimmäistä keikkaa järjestettäessä, mutta sittemmin heräsi ajatus tietystä nimestä, josta ihmiset tietäisivät mistä keikoilla on kysymys.
- Tavallaan halusimme siis luoda brändin. Yhdistyksen nimi takaa sen, että esiintyvä bändi on näkemisen arvoinen, jatkaa J. Tuomas.
Ihmisillä oli totuttelemista Suomessa siihen aikaan varsin tuntemattomaan musiikkimuotoon.
- Minulla on nauhoitus ensimmäiseltä keikalta, jossa joku kysyy bändin jo lopetettua soittamisen, että koska se yhtye oikein aloittaa, Kimmo nauraa.
Nykyään tietoisuus on kasvanut, eikä KMY:llä ole enää tarvetta käyttää metallibändejä täkyinä.
- Viimeiset kolme keikkaa ovat olleet loppuunmyytyjä. Jonkinlainen käänne oli The Protagonistin keikka vuonna 1999. Siellä näki, että ihmiset olivat tulleet katsomaan kyseistä bändiä, eivätkä enää pelkkää metallia, Kimmo sanoo.
- Nykyään ihmiset kyllä tietävät mitä haluavat kuulla ja mitä tulevat kuuntelemaan, jatkaa J. Tuomas.
Viisivuotias yhdistys järjestää juhlakeikan TVO:lla 27.9., jolloin paikalle saapuu ruotsalainen neoklassista musiikkia soittava Karjalan sissit sekä karuja ambient-maisemia maalaileva suomalainen I.Corax. Paljon on viidessä vuodessa muuttunut, mutta oleellinen on pysynyt aina samana.
- Haluamme edelleen tuoda keikoille hyviä bändejä ja tehdä tätä musiikkia sekä skeneä tunnetummaksi.


Teksti: Juha Wakonen