The Lotus Eater - A Tribute to Dead Can Dance | ||
|
||
Dead Can Dance on vaikuttanut niin moneen bändiin ja ihmiseen yli genrerajojen, että esittäjiä tälle tribuuttilevylle on kerätty peräti 26 eivätkä kaikki halukkaat edes mahtuneet mukaan. Tällöin tietysti tasokin vaihtelee, mutta toisaalta DCD on niin loistelias orkesteri ettei täydellisiin pohjanoteerauksiinkaan kykene aivan helposti. Bändi itsessään ei esittelyjä kaivanne. Esittäjiä on sen verran monta, että pienoisnovellin välttämiseksi syvällisemmät analyysit jokaisesta artistista joutunen valittavasti jättämään kuulijan omalle kohdalle.
|
Kokoelma |
![]() |
Digipack-kansiin pakatun tuplalevyn biisilistasta suurinta kummastusta aiheuttaa monissa takuulla "Danny Lilker (Nuclear Assault) with Lisa Schreib: Cantara". Herra Lilker coveroimassa DCD:ä on sen verran hämmentävä ajatus, että levy on aloitettava suoraan kolmosraidalta. Niin, ei liene yllätys kuulla Lisa Schreibin (josta ei ole lainkaan käsitystä kuka hän oikein on ) hoitavan vokaalit ja Lilkerin harteille jää "programming&guitars". Versiointi on huomattavasti maltillisempi kuin olisi voinut olettaa eikä varsinkaan häivähdystäkään speed metallista, oikeastaan melko lähellä originaalia. Kitara särähtää mukavasti aivan pienen hetken keskellä biisiä. Paha tuota biisiä on haukkua, koska Cantara on mielestäni DCD:n eräs hienoimpia kappaleita! Levyn aloittaa muutoin Arcana, jonka versioimana kuullaan In the Wake of Adversity. Arcana on joillain biiseillään hyvin lähellä DCD:ä muutenkin, joten Arcana puolustaa paikkansa levyllä mainiosti. Kappale nojaa vahvasti Peterin lauluääneen ja on niin uskollinen alkuperäiselle, että parempaa aloittajaa tuskin olisi löytynyt. Hyvä fiilis heti kattoon asti! Toisena sentään tulee alkuperäisestä poikkeava versio, kun entuudestaan minulle tuntematon Persephone coveroi Spirit:in. Aika raskaalla kädellä soitettua ja epäilisin heidän normaalityyliään goottimetalliksi siitäkin huolimatta, että "Spirit line-up" sisältää kokonaiset 8 henkeä (mm. pari selloa & viulua ja sitar). Eihän tuota oikein kehtaa haukkua, hyvä biisi on hyvä biisi vaikka voissa paistaisi. Harmi kuitenkin ettei bändillä ollut pelisilmää coveroida DCD:n upeaa Persephone-biisiä Italian Ataraxia ei oikein jaksa sytyttää Bylar-biisillä. Vaikka siinä on oikeita eksoottisia soittimia ja ansioksi on sanottava ettei olla tukeuduttu ylenmääräisesti syntikkaan, soitto peittyy silti liiaksi Franceska Nicolin laulun alle. Sen jälkeen Faith and the Muse kuulostaa laulun puolesta huomattavasti miellyttävämmältä Mesmerism-kappalevalinnallaan vaikka toisaalta taitaakin olla enemmän syntikalla luotu biisi. Toimiva vaikka bändin tuotanto ei ole muuten omin juttuni. Kuudentena biisinä on sitten rehellistä goottiheviä mahtipontisella 8-hengen kokoonpanolla, kun Trail of Tears esittää The Arcane:n. Jylhää ja on panostettu hommaan. Sitten taas nimihirviöitä: "Hortus Animae featuring Liv Kristine Windfall introducing Summoning of the Muse". Tuo alkuosa menee aika ylinopeudella, mutta Summoning of the Muse on niin kaunis biisi, että eivät ole tohtineet sitä onneksi raiskata. Raskaalla kädellä tietenkin soitettu, mutta onnistuu silti loihtimaan kuoren alta originaalin version kauneuden. Tämäkö on Dead Can Dancen paras biisi? Mahdollisesti, ja oikeastaan aika pirteä näkemys. Kuuntelee ilokseen, siis tätä loppuosaa. Amber Asylum esittää itsensä näköisen melankolisen ja hämmentävän version Cardinal Sin -biisistä. Tunnelma on totuttuun Amber Asylumin tyyliin jotenkin niin kieroutuneen ahdistava, että se on koettava mieluummin itse kuin yrittää pukea sitä sanoiksi. Sitten jotakin aivan muuta; Grido ja versiona Oman. Grido on bändikuvan perusteella kreikkalainen kansanmusiikkiryhmä (haitari, kontrabasso ), joten etnoilu onnistuu kyllä kuin vanhoilta tekijöiltä. Aivan outo bändi kyllä muutoin, eikä bookletin discografiassa olekaan heille mitään tuotoksia. Oikeastaan aika leppoisaa musiikkia. Spirit on valikoitunut coveroitavaksi toiseenkin kertaan kun Daniel Cavanagh (Anathema) sooloilee sen läpi melkoisen riisuttuna akustisena versiona. Todella erilainen versio kuin Persephonen raskas näkemys, poissa on kaikki turha "krumeluuri" ja tällainen folkahtava "mies ja kitara"-yhdistelmä laittaa oikein pinnistelemään tunnistaakseen alkuperäisen. Leppoisa. Levyn nimikappaleen The Lotus Eaters esittää Imperia (Helena Iren Michaelsen -ex Trail of Tears). Helena näyttää pitävän poseeraamisesta, on ainakin levyn pornoimmat promokuvat Musiikki on goottimetallijohdannaista, mikä ei ainakaan itselleni tuota allergioita. Syntikalla on onnistuttu säilyttämään itämainen tunnelma ja lauluääni kohoaa välillä todellakin oopperakorkeuksiin. Ei hassumpi. Ensimmäisen levyn 12. esittäjä Ephemeral Sun menee jälleen tuntemattomien bändien puolelle, biisinsä Avatar ei sentään. Goottimetalli on heidänkin tyylinsä, tosin en tiedä onko lievät trip hop -vaikutteet heidän oma juttunsa vaiko vain tälle biisille ominainen lähestymistapa. Ei lainkaan yksitoikkoinen versio, voisin vaikka jossain vaiheessa tarkistaa bändin omaakin materiaalia. Yllätti. Levyn päättää Sarah Jezebel Deva, jonka nimen tunnistanee jokainen raskaampaa musiikkia harrastava ihminen ja muut eivät ole kiinnostuneita hänen aikaisemmista bändeistä. Vaan The Wind that Shakes the Barley nojaa pelkästään hänen lauluunsa ilman mitään soittimia. Mielenkiintoinen valinta ja rauhallisuudessaan hyvä päätös ensimmäiselle levylle. Toisaalta, mikäli kappale olisi keskellä levyä, voisi ylihyppäys olla hyvin lähellä. Toisen levyn aloittaa Black Tape for a Blue Girl kappaleella Fortune Present Gifts Not According to the Book. Tämä vanha gothicbändi ei saa kappaleeseen sellaista imua, että se valikoituisi levyn useammin pyöritettäviin raitoihin. Asiaan vaikuttanee myös, että originaalikin on aika tylsä biisi. Seuraavaksi Swans-yhtyeestä parhaiten tunnettu Jarboe versioi American Dreaming:in ja onnistuu puhaltamaan kappaleeseen kunnon Amerikan-henkeä jopa niin, että kuulija voi kuvitella itsensä suoraan Syvään Etelään. Antimatter koneistaa Black Sun -biisin nykyaikaisempaan formaattiin pienine trip hop -vaikutteineen. Vanhassa vara parempi, mutta pääasia onkin antaa oma sormenjälkensä musiikkiin eikä tehdä hiilikopioita. The Gathering onkin julkaissut oman versionsa kappaleesta In Power We Entrust the Love Advocated jo vuonna 1997, mutta tuskin tuota niin moni on kuullut etteikö se puolustaisi paikkaansa tälläkin kokoelmalla. Etenkin kun Anneke Giersbergenin lauluääntä on ilo kuunnella. Kreikan Nightfall on varmaankin ollut helppo valinta levyn julkaisseelle kreikkalaiselle levy-yhtyeelle. The Obrigutious Mr. Lovegrove sisältää kirskahtelevia kitaroita ja hevisoundin, joka ei varmasti maistu kaikille DCD-faneille ja varmasti sormi hapuileekin skip-nappulaa tämän kohdalla. Darkwell Itävallasta on valinnut coveroitavaksi yhden legendaarisimmista DCD-kappaleista, Anywhere Out of the World:in. Goottimetalli on homman nimi, mutta tuttu biisi on helposti tunnistettavissa. Eihän versio läheskään alkuperäistä voita, mutta kyllä sitä ennemmin kuuntelee kuin turpaansa ottaa,'eh. Eniten ennakko-odotuksia panin Ulverin varaan, jonka biisivalinta on In the Kingdom of the Blind the One-eyed Are Kings. Bonuspisteitä ropisee jo mahtavasta promokuvasta. Ja kyllä jytiseekin, tätä kappaletta kuuntelee ilokseen repeatilla kerta toisensa jälkeen! Harmillisesti kestoa on vain reilun kolmen minuutin verran ja biisi saa jopa vaihtamaan stereoihin Ulver-levyjä Dead Can Dancen sijasta. Aika samanlainen versio kuin originaali, vaan se ei haittaa tässä tapauksessa, koska Ulver onnistuu luomaan kappaleeseen omintakeista jylhyyttä. Akrabu on entuudestaan vieras nimi, mutta etnopoljentoinen coverinsa Desert Song:ista on sen verran mielenkiintoinen, että uteliaisuus heräsi selvittämään bändin oman materiaalin tasoa. Tuntemattomaksi jäävät kielisoittimet soivat tamburiinin säestyksellä upeasti. Yksi käytetty soitin näyttää kuvasta päätellen luutulta (tms etnopeliltä) ja tällä soittopelillä revitetään hieno soolo kappaleen loppupuolella. Joka tapauksessa miellyttävä yllättäjä, nimi mieleen! Lisää outoja nimiä; Noekk sekä biisinsä How Fortunate Is the Man with None. Mellotron tuo mukavaa ilmavuutta soundiin ja Noekk vaikuttaa jostain syystä aika pro-meiningiltä. Vähän proge-henkinen versiointi, etäisesti tulee jopa Ulver mieleen. Selkeä lauluääni mainittakoon vielä plussaksi. Kuuluu levyn parhaimpaan kolmannekseen ellei peräti kolmen parhaan joukkoon! Pikanautinnon saamiseksi on erittäin houkutteleva vaihtoehto laittaa kakkoslevy päälle Ulverista tähän saakka. Imperial Black vihjaa tummemman metallin suuntaan ja raskas onkin versionsa Enigma of the Absolute. Hyvin simppeli versio, tahtoo siis sanoa, että sekvensserit ja pro tools ovat olleet käytössä etnosoittimien sijasta. Kitaraa ja bassoa kyllä löytyy. Originaali biisi on niin hyvä, että versiota ei sinänsä kehtaa oikein mennä haukkumaan vaikka maailma olisi ilman varmasti pärjännyt. The Protagonist seuraavana ei olekaan bändin nimi vaan biisi, joka ollut vaikutteena eräänkin ruotsalaisbändin nimeämiseen. Esittäjänä tällä kertaa Secrets of the Moon & Nostalgia. Jako menee niin, että ensin mainittu hoitaa perinteiset rocksoittimet ja Nostagia puolestaan syntikat sekä efektit. Yhdelmä puskee eteenpäin kuin höyryjuna ja mahtipontisuus on homman nimi. Kaukana ollaan alkuperäisestä, sillä lopputulos muistuttaa vähän Godflesh-koulukunnan teollisuusmetallia. Mainio. Italian Monumentum on coveroinut ennenkin oman genrensä ulkopuolelta tulevia bändejä (kuten Visage: Fade to Gray vuonna 1995) ja bändiltä on lupa odottaa hyvää näkemystä Windfall-versiosta. Biisin kyllä tunnistaa, mutta muuten se on laitettu remonttiin rakenteita myöten. Genre-rajat venyvät ja paukkuvat, kun tätä yrittää lokeroida. Tohtisin kuitenkin ehdottaa tyyliksi hyvin raskaalla kädellä soitettua trip hoppia, siten kuitenkin ettei Dead Can Dancen varmasti tarvitse hävetä versiota. Versiota kuunnellessa ei voi välttyä ajatukselta, että David Lynch saisi tästä johonkin elokuvaansa kelpo soundtrack-kappaleen. Huh, Subterranean Masquerade ja heidän coveroima Summoning of the Muse (Deconstructed) alkaa todella sairaalloisesti. Ensimmäinen minuutti onkin Dysfunctional-versio, mutta tuota häiriintynyttä versiota olisi kelvannut kuunnella pidempäänkin! Seuraavat kahdeksan minuutta onkin sitten raskaammalla otteella soitettua eli metallia, joskin 8-hengen kokoonpanosta löytyy sen verran jänniä soittimia (dulcimer, bullroarer, military tom, mellotron, hand chimes, etc) ettei tylsistymistä pääse tapahtumaan. Niin, kerroinhan aiemmin kyseisen biisin olevan yksi DCD:n hienoimmista, joten koko kappale on yhtä juhlaa. Edellyttäen tietysti, että kuulija ei karsasta (proge)metallia. Ovat panostaneet selvästi biisiin. Näin loistavasta lopetuksesta jää hyvät fiilikset koko levyä kohtaan! Dead Can Dance faneista löytyy varmasti paljon metallimusiikkia karsastavia henkilöitä ja levyllä taas on lukuisia metallivaikutteita omaavia esityksiä, joten siltä pohjalta ajatellen levyä ei uskalla suositella kaikille Gerrard & Perry-diggareille. Onhan toki paljon rauhallisia versioitakin ja ilman metallitaustaakin voi olla mielenkiintoista kuulla miten DCD taipuu raskaampaan muottiin. Coveritkin ovat eri tasoisia, mutta täysin katastrofaalisia (lue: huonoja biisejä itsessään) ei tullut vastaan mikä voi johtua tietysti allekirjoittaneen suuresta innostuksesta Dead Can Dancea kohtaan. Mielenkiintoisia versiointeja sen sijaan levyiltä löytyi useampiakin, muutama jopa aivan ennalta tuntemattomilta artisteilta. Oheisvihkosta löytyy kyllä infoa aina kyseisen
biisin soittajista (joka on monessa tapauksessa eri kuin bändin normaali
kokoonpano) sekä artistin discografia. Kuitenkin muutamien tuntemattomien
esittäjien vuoksi olisin kaivannut parin rivin taustatietoa artistista
yleisesti. Internetin aikakautena sitä ei voi pitää kuitenkaan
anteeksiantamattomana puutteena, siispä ensimmäisenä googlettamaan
sanat Akrabu sekä Noekk. Kyllä levyn massiivisesta 150:stä
minuutista on koko rahan edestä iloa ollut!
Kimmo Niukko
|
||
|
||