v/a - Elektrofoni | ||
|
||
|
Kokoelma |
|
Jamie Fawcusin Adaino on skaalataan laajempi, mutta tällä kertaa teosta vastaan toimii yllättäen Elektronin kiekkojen vahvuutena aina ollut EMS-studion äänijälki. Hajanaista rakennetta hyödyntävä sinällään hieno cover-kappale toimisi mielestäni valtavan paljon voimakkaammin jos se saisi soida orgaanisempana. Neljäntenä soi vinyylimanipulaatiolle perustuva Torsten Rutstamin 1,762, joka puolestaan hyötyisi kompressoinnista ja rujommasta äänenkuvasta huomattavasti. Hi-fi -jäljellä tehty lo-fi -häly on niin ristiriidassa keskenään, että itse pääideoiden on vaikea päästä esiin. Näiden puolitiehen jäävien mutta sinällään kiehtovien raitojen jälkeen Stefan Östlundin Katedral iskee todella lujaa. Se on kuin puolivälistä Raison D'etren kaltaisia ambient-artisteja ja sakraali-elektroakustiikan klassikkoteoksia. Ääni on kirkkaudestaan huolimatta karkeaa, ja siinä on sekä tilan että luomisen tuntu. Useita minimalistisia melodioita limittäin asetteleva rakennekin toimii kerrassaan loistavasti. En Halvkokt i Folie-yhtyeen riveistä tuttu Iwo Myrin varioi pelkkää Roland TR606-rumpukonetta, syntetisoiden ja käsitellen magneettinauhaa siitä niin että tulos vaihtaa sävyjä täysin uudenlaisiksi. Teoksessa - joka kuuluu Östlundin ohella levyn parhaimmistoon - yhdistyvät onnistuneella tavalla kokeellisen musiikin tyylilajit musique concrètesta kliiniseen äänenmuokkaukseen ja suoraan konerytmiin. Samaa vahvaa linjaa jatkaa vielä Hans Fredrikssonin äärimmäisen tyylikäs ambient-teos, joka jäljittelee studiokeinoin kaupunkihälyn muuttumista äänimaisemaksi. Näiden jälkeen Bert Rundqvistin sinällään kekseliäs tilataideteoksen muuntaminen äänikuvioksi ja tuloksen käyttäminen muiden äänien muokkaukseen jää varsin tylsäksi. Teoksen luovuudelliset ansiot on helppo havaita, ja niitä voi vaivatta arvostaa, mutta kappale itse ei kosketa kuulijaa. Levyn päättää Tomas Björkdalin merkillinen Tansaniassa pohjustettu kenttänauhoitusteos, jossa konkreettista ääntä on hiukan muokattu ja yhdistelty kokonaisuudeksi. Tulos jää kuitenkin vain sarjaksi yhteen liitettyjä katkelmia, jotka voisivat periaatteessa olla mistä tahansa. Elektrofoni jätti
minulle hyvin puolittaisen olon. Suurin osa kappaleista on periaatteessa
hienoja, mutta käytännössä toimimattomia. Tehon lisäämiseksi
olisi ehkä syytä katsoa keinoja muistakin tyylilajeista kuin
elektroakustiikan sisältä. Poikkeuksen tästä muodostavat
Östlund, Fredriksson ja Myrin, jotka kaikki onnistuvat erinomaisesti,
ja olisivat puolestaan esimerkillistä tutustuttavaa useille teollisuusmusiikin
puolella kokeellisuutta hakeville artisteille. Hyvin samankaltainen koko
kiekko on kuin Elektronin edellisetkin kokoelmat, eli esittelee sekä
huolella harkittuja että puhtaan kikkailun oloisia kokeiluja. Näin
ollen sen ensisijainen kuulijaryhmä lienee elektroakustisten piirien
sisällä, eikä se samalla tavoin kosketa muun kokeellisemman
musiikin ystäviä muulloin kuin ehdottomissa huippukohdissaan. Jiituomas |
||
|
||
|
||
This album is precisely what its sub-title
claims: "New electroacoustic music from Sweden". In other words,
it follows the path set by previous Electron compilations, that of showcasing
new talent from within the scene. Immediately at the first artist, Dieter
Quist, it becomes obvious that what may be new for electroacoustic
music may be old by industrial standards - after its promising start,
"eof" turns out to be nothing but uninteresting cut-up noise
that sounds very clinical and very computer-like. In opposition to this
stands Christine Ödlund's Sissy Spacek, in which
the actress' voice has been processed into something between laptop noise
and drone ambient. The result is is a stylish track that is still quite
boring at the core. The cause of this is not the song structure (which
is very enticing), but simply the limited total scope of the sound-scale
used.
Jamie Fawcus' Adaino has a wider range, but in its case the work's impact is surprisingly lessened by the tone quality of the EMS studio - something that has been a clear strength in all previous Elektron releases. This basically nice cover track that uses a dispersed structure would in my opinion sound much stronger if it were given a more organic tone instead of the studio polish it has here. The fourth track of the album is 1,762, a vinyl manipulation work by Torsten Rutstam. It, in turn, would benefit from track compression and a rougher sound quality than the one on Elektrofoni. As it is now, the hi-fi production quality of the lo-fi music is at cross purposes with itself, which in turn leads to the main points of the work being lost. After these half-finished sounding songs, Stefan Östlund's Katedral hits like a hammer. It is somewhat like a hybrid of ambient artists like Raison D'etre and the classic works of sacral-style electroacoustics. Despite its clarity, the tone is quite rough and has the feel of both space and innovation. In addition to this, the structure made out of weaving minimalistic melodies together works marvelously. Iwo Myrin, familiar to some from among the ranks of En Halvkokt i Folie, creates variations from one sole source, a Roland TR606 drum machine. He synthesizes the sounds and manipulates the magnetic tape which they are on so that something completely different-sounding is produced. This track - which along with Östlund's piece is among the album's finest - combines effectively the styles of experimental music from musique concrète to clinical sound processing and straight machine rhythms. The strong stream is further continued by Hans Fredrikson's extremely stylish ambient work that imitates with studio equipment the way in which urban noises transform into a soundscape. Compared to these, Bert Rundqvist's essentially clever re-modulation of a visual installation into sound patterns and the use of those patterns to transmogrify other sounds seems quite boring. It is easy to notice the piece's creative merits, and to respect those, but the track itself does not move a listener in any way. The album ends with Thomas Björkdal's strange song that originates from field recordings made in Tanzania, slightly manipulated and processed into new patterns. It remains just a series of combined fragments that could originate anywhere, though. Elektrofoni left me feeling half-hearted. The great
majority of its songs are in essence very fine, but in reality quite
dysfunctional. In the interest of more strength, it would perhaps have
been wise to look for techniques used in musical styles other than just
electroacoustics. The exceptions to this were the songs by Östlund,
Fredriksson and Myrin, all of which would be recommendable examples
to experimental artists coming from industrial circles. The whole album
is very much like previous Elektron compilations, presenting both well-thought
and simply trickery-like compositions. Its primary audience thus will
probably come from within electroacoustic circles, as only its few highlights
will find resonance in friends of other kinds of experimental music. Jiituomas |