Psykedeelis-esoteerista "progenoisea" puurtava Haare on ilmeisen tuottelias pienten julkaisujen kanssa. Haaren keskeisenä äänenlähteenä toimii yleensä kitara, mikä hyvin käsiteltynä takaa orgaanisia ja eläviä meluelämyksiä ja Haare itse on Degenerate-lehden haastattelussa näkevänsä musiikkinsa olevan enemmänkin jatkumoa progelle tai krautrockille kuin varsinaiselle noiselle. Näistä aineksista onkin muokkautunut Haarelle hyvin omintakeinen soundi ja tyyli, josta tämä omakustanne CD-R Omega Womb toimii hyvänä esimerkkinä.

Levy koostuu yhdestä noin kolmen vartin pituisesta hitaasti kehittyvästä maisemallisesta raidasta. Se alkaa hyvin hiljakseen erittäin vaimeasti humisten. Kun levyn vaimeaan alkuosaan kuitenkin keskittyy kunnolla, se osoittautuu erittäin hienovaraisesti kokonaisvaltaisen tilan luovaksi. Hiljalleen esiin kasvaa voimakkaampia jäisiä virtauksia jotka kasvavat kuulijan kaappaavaksi tajunnan pyörteeksi. Soundi on yhtaikaa miellyttävän analogisen lämmin ja utuinen, mutta silti rikas yksityiskohdissa ja vaimeasti erottuvissa äänikerroksissa (esimerkiksi ajoittain taustalla kuuluvat mystiset puolimelodiat luovat levylle paljon makua). Tässä Haaren hienovaraisessa nerokkuudessa piilee myös sudenkuoppa, joka on erityisen huomattava artistin CD-albumilla The Temple: äänen yksityiskohtaisuuden ja soundin utuisuuden välillä tasapainottelu on hiuksenhienoa. Tasapaino on kohdallaan kun yksittäiset äänet osittain häivyttyvät soundin yleiseen salaperäiseen usvaisuuteen, mutta eivät kuitenkaan puuroudu. Suuri osa The Templeä meni liikaa puuroisuuden puolelle, ja Omega Wombillakin lipsutaan paikka paikoin, kuitenkin melko vähäisesti. Loppupeleissä Omega Womb on oikein herkullisen huuruista, analogisen orgaanista psykedelianoisea. Se ei yllä aivan samalle tasolle kuin Haaren parhaat kappaleet Gelsominan kanssa tehdyllä splitillä mutta kelpaa silti hyväksi osoitukseksi siitä että kyseessä on todella loistavan innovatiivinen meluartisti jonka tekemisiä kannattaa pitää silmällä. Toivottavasti tulevaisuudessa Haarea saisi vinyylinä enemmänkin kuin vain yhden 7".

John Björkman