Tämän levyn kohdalla voi todella suoraan sanoa Foundation Hopen onnistuneen hiomaan konseptinsa valmiiksi. Albumi on käytännössä sarja maalailevia mielentilakappaleita, joissa hitaan pianoklassisen ja rauhallisen ambientin välimuotoon yhdistyy siellä täällä pieniä sykkeitä tai sampleja. Se ei ole mitenkään erityisen hyvin intensiivikuunteluun soveltuvaa musiikkia, mutta työn tai oleilun taustalle se soveltuu erinomaisesti. Mukana on juuri sen verran koukkuja, että sen voi välillä unohtaa, ja se silti poimii taas hetken kuluttua huomion puoleensa.

Ja yhtyeen melodiat ovat kiistatta kauniita kaikessa yksinkertaisuudessaan, ja päälle tuleva pieni ristiriitainen häröisyys vain korostaa vaikutelmaa. Erityisen mainiosti fuusio toimii loppua kohden - varsinkin This is where apathy lies on hienolla tavalla kuin hyvää taide-elokuvasoundtrackia ja post-industrialia sekaisin.

Jiituomas

It’s easy to say that with this album, Foundation Hope has finally refined its concept to full bloom. The record is basically a series of landscaping mood pieces, in which to a base made of something between slow classical piano and calm ambient are here and there added small pulses and samples. It is not music that goes really well with intensive listening, but it’s perfect as a background for both work and lounging. There just enough hooks included, so that it can be at times forgotten, and in a moment it will again grab the listeners’ attention. And the band’s melodies are undeniably beautiful  in all of their simplicity, with the slight distortions on top just emphasizing that fact. The fusion works especially well towards the end – particularly This is where apathy lies is, in the good sense, like a mixture of art movie soundtrack and post-industrial.

Clearly Foundation Hope’s best album so far. And throughout the way both interesting and beautiful, even when listened through multiple times.

Jiituomas