Tätä Forsetin debyyttialbumia on ilmeisesti odotettu jo jonkin aikaa ja yhtye on saanut paljon kehua ennakkoon. Windzeit julkaistiinkin muutamassa eri formaatissa, perinteisen CD:n ja LP:n lisäksi levyn saa myös boksina jossa on kaikenlaista bonusmateriaalia, mm. yhtyeen loppuunmyyty Jenzig 10". Pelkkä CD-versiokin on kyllä saanut aikamoisen luksuspakkauksen äärimmäisen tyylikkäässä jykevässä pahvikotelossa.

Musiikillisesti Forseti on suurin piirtein samanlaista kuin suurin osa saksalaista neofolkia yleensä; akustista kitaraa, viulua ja huilua sekä tietenkin haikeita melodioita. Poikkeuksen muodostaa muusikoiden soittotaito, joka useimmilla projekteilla on varsin puutteellista. Vokalisti Andreas Ritter osaa myös laulaa, mutta hänen äänensä on valitettavan vaisu. Tämä muodostaa yhtyeelle saman ongelman kuin Sonne Hagalilla - hyvät kappaleet kärsivät persoonattomasta ja hieman ujontuntuisesta laulusta. Viimeisen kappaleen, Black Jena:n vokaalit hoitava Douglas P. erottuu Ritteristä suurin piirtein kuin punaviini marjamehusta. Myös Windzeitin kappaleet tuntuivat aluksi vähän turhan pehmeiltä ja mitäänsanomattomilta. Muutaman kuuntelukerran jälkeen kuitenkin melodiat alkavat tarttua takaraivoon ja sitä huomaakin nauttivansa niistä aivan eri tavalla. Joihinkin kappaleisiin lisätyt vauhtia ja voimaa tuovat rummut ovat tervetullut lisämauste, jota olisi mielellään kuullut levylla hieman enemmän. Esimerkiksi toiseksi viimeisenä soiva Abendrot nousee juuri rytmikkyytensä vuoksi omien suosikkieni joukkoon. Jos minulta kysyttäisiin, mikä erottaa Forsetin muista neofolk-projekteista, en osaisi heti antaa vastausta. Olennaisin erottava piirre on oikeastaan soitto- ja laulutaito, mitkä eivät sinällään ole kovin persoonallisia, mutta toisaalta neofolkin saralla hyvinkin pitkälle kantava meriitti. Oikein kelvollinen debyytti joka ei ehkä loista omaperäisyydellä mutta on laadukas ja kestää kuuntelua.

John Björkman