Kuten nimestä arvannee, on kyseessä sama artisti kuin Sine Nomine -yhtyeenkin taustalla. Tämän projektin ideana on selvästi olla muutamaa pykälää ahdistavampi, vaikka sitä ei levyltä aina huomaakaan. Albumi alkaa ikään kuin välimuotona eri nimillä tehdyistä tyyleistä. GhostChip on pehmeä ja surullinen, sekoittaen kuvioon hieman myöhemmin myös erittäin tietokoneelliselta kuulostavia rytmejä. Prosessin edetessä tyyli synkkenee. Konsepti toimii mainiosti sinällään kliseisessä, kaikuisassa Order of the Damselflies -kappaleessa, joka muodostuu hitaista äänipulsseista ja niiden päällä käyvistä terävämmistä hajaäänistä.

White Lie Relick jää sen sijaan pahasti puolitiehen. Siinä on sinällään kaikki palaset valmiina: hyvä melodia, näppäriä sampleja ja riittävästi sekä samaa että vaihtelevuutta. Ongelmaksi silti jää se, että kokonaisuus on aivan liian ohut. Tämä muuttaa kaiun kylmäksi etäisyydeksi ja samplet jankuttaviksi. Raidan lukuisat palaset olisi kannattanut jakaa pariksi erilliseksi kappaleeksi, ja antaa soundeille paljon nykyistä enemmän täyteläisyyttä. Lupus Albus sen sijaan toimii päinvastaisesti: sen palaset eivät vakuuttaisi minua muualle irrotettuina, mutta tässä muodossaan tuloksena on hyvin kekseliäs, pitkä mutta varsin minimalistinen raita, jossa on selvää tyylikästä epätodellisuuden tuntua. Pieni lyhentäminen olisi tosin tehnyt siitäkin vielä tehokkaamman.

Electrick Deer Fiends jättää kaipaamaan lisää. Osittain siksi, että se on keskeneräisen oloinen. Osittain siksi, että sen hyvät puolet ovat todella hyviä.

Jiituomas