IRMistä tuttu vihainen taiteilijanuorukainen Martin Bladh tekee tässä soolomateriaalia. Yllättävää kyllä soolomateriaali poikkeaa täysin IRMistä, vaikka Bladhin lähes vimmainen luomisen intensiteetti paistaa tästäkin työstä erehtymättömästi läpi.

Levy on lähes pelkkää introspektiivista orgaanista dronea, selkeästi soittimilla tehty, mutta kovin tarkkoja tunnistuksia on vaikea tehdä. Soittimia rääkätään, mutta tasaisen pehmeästi, niin että ne luovat yhdessä äärimmäisen lämpimän ja hypnoottisen, mutta samalla erittäin häiriintyneen äänimaiseman. Levy on tavallaan rauhallinen, mutta silti äärimmäisen jännittynyt, niin että se suorastaan pakottaa kuulijan huomion itsensä - riippumatta musiikin varsinaisesta vähäeleisyydestä. Tuntuu kuin olisi koko ajan halkeamispisteessä, ja pelkkä kuuntelu nostaa veren maun suuhun. Levyn tasaisen kauniissa, konstailemattoman yksinkertaisessa ilmaisuvoimassa on jotain mistä moni elektroakustinen säveltäjä voisi ottaa oppia (kokonaisuuden rikkoo vain kolmosraidan lopussa tuleva tempaus), samaten konkreettisilla lähteillä luotu todentuntuisuus ja läsnäolo on jotain mitä monet muutkin "post-industrial" alan artistit voisivat kokeilla.

Brutaalia eleganssia, mannaa hienostuneen maun omaajille. Suurin miinus tulee aivan liian lyhyestä soittoajasta.

John Björkman