Bearly Queenin musiikki on merkillistä tavaraa. Avausraita lost in the snow on hidasta, heleähköä ja varsin kliinisen oloista ambientia. Siinä on tiettyä haikeutta ja sävyistään huolimatta hyvin orgaaninen sointi, tavalla joka tuo mieleen Hein kaltaiset akustista ambientia tekevät yhtyeet. Toisena soiva if... sekin vielä noudattaa suunnilleen samaa linjaa, vaikka päämelodiaa hajotetaankin hiukan kappaleiksi ja mukana on selkeämmin sykettä. Largo onkin sitten jotakin aivan muuta - melodia hajotetaan oikein tosissaan, mutta silti vielä niin hallittuna ettei synny vaikutelmaa täydestä kaaoksesta. Sen sijaan on kyllä ensi alkuun helppo luulla että soittimessa tai levyssä on vikaa. Ja päätösraidalla purku viedään loppuun asti, sykkeen ja sirinän kera, kuitenkin niin ettei tule sellainen olo etteikö tilanne olisi yhä täysin artistin kontrollissa.

Rakenteellinen idea on sinällään hieno, melodiat kauniita, ja kappaleiden perusluonteissa riittäviä eroja. Ne ovat kuitenkin niin pitkiä, että jossakin vaiheessa kuulija alkaa lähes väistämättä puutumaan, eikä peruskonsepti, kekseliäisyydestään huolimatta, jaksa kannatella albumia sen koko lähes 70-minuuttista matkaa. Jäin kaipaamaan suurempaa vaihtelua ja muuntelua kunkin raidan sisällä, vahvistamassa matkaa eheästä kohti rikkinäistä. Nyt käsissä on yhden tempun kokeellisuutta, joka kyllä kiinnostaa, mutta ei tarpeeksi kauaa, ja jossa jokainen uusi raita jää askeleeksi heikompaan suuntaan.

Jiituomas

Bearly Queen's music is weird stuff. The opening track, lost in the snow, is slow, bright and quite clinical-seeming ambient. It has a certain touch of melancholy and, despite the tones, a very organic feel that reminds me of bands creating acoustic ambient, such as Hei. The second track, if…, too follows the same style, despite slightly breaking down its main melody and adding some pulsation. Largo is something else - the melody is broken down for real, yet still in a controlled enough manner that no feel of real chaos is created. It is easy to believe the record or the cd player is broken at first, though. And on the final track the disassembly is taken to a conclusion, with squeal and pulse, yet still in a way that shows the artist is fully in charge of the process.

The structural idea is in itself good, the melodies beautiful, and there's enough difference in the tracks' basic nature. Yet they are so long that at some point the listener starts to inevitably feel numb, and the main concept, despite its cleverness, can't hold the album interesting for the whole 70 minutes. I was left wanting greater change and mutability within each track, strengthening the road from intact to broken. As it is now, the album feels like a one-trick pony, which is interesting, yes, but not for long enough, and where every new track is a step towards the weaker.

Jiituomas