Laadukkaista keskiaikaisista rytmeistään tunnettu Ataraxia on harpannut nyt muutaman vuosisadan verran ajassa eteenpäin. Yhtye kulkee humalapäissään viime vuosisadan alun Pariisin hämärän tunkkaisia sivukujia ja loihtii kuulijalle voimakkaita mielikuvia inhimillisen elämän nurjasta kääntöpuolesta, jossa halpaa sirkushuvia tehtailtiin epämuodostumista, sairaudesta ja kaikesta vieraasta.

Paris Spleen on kuin absintin höyryissä virtsankatkuiseen katuojaan nyrjähtänyt Moulin Rouge, jossa kabaree-meininkiä halkovat humalaisten huudot ja yleisöä telttoihinsa kosiskelevat sisäänheittäjät. Jälleen sen, mihin Ataraxia ryhtyy, se tekee myös laadukkaasti ja huolella. Paris Spleen on kaiken kaikkiaan häiritsevä sillisalaatti puhetta, huutoa, melodioita ja katuhälinää ja se palkitsee kuulijansa poikkeuksellisen kokonaisvaltaisella kokemuksella. Toisaalta välillä levyä hieman häiritsee jo hieman liiallinen moninaisuus, kun vihreistä menninkäisistä ja sirkusteltoista poiketaan tutummille poluille esimerkiksi kappaleessa Le marchand de nuages. Kokonaisuus tuntuu välillä hieman kaukaa haetulta, mutta muuten hyvin laadukkaalle levylle haluaakin antaa jotain anteeksi. Ataraxia onkin tehnyt lähes täydellisen ääniraidan Charles Baudelairen Pahan kukille tai Pariisin ikävälle, joka juovuttaa lähes yhtä tehokkaasti kuin ajan taiteilijoiden luovuuden likaisen vihreä, koiruoholla maustettu juoma.

Juha Wakonen