Wave Gotik Treffen 2003, Leipzig

John Björkman & Mari Peltola

Heidnisches Dorfissa oli viihtyisää.

Vuodet vierivät mutta Leipzigissa gootteillaan joka kevät ja jälleen paikalla oli liuta mielenkiintoisia artisteja. Se, ja tilaisuus tavata ulkomaalaisia ystäviä joita harvoin pääsee tapaamaan, osoittautui tällä kertaa riittäväksi motivaatioksi lentämään jo kolmatta kertaa vanhaan itäsaksalaiseen suurkaupunkiin ihmettelemään kun kymmenet tuhannet tummanpuhuvat, enemmän tai vähemmän kummajaisen näköiset ihmiset täyttävät kadut viikonlopuksi. Tällä kertaa matkustimme lentämällä Berliiniin ja ottamalla sieltä junan, mikä oli halpaa ja kohtalaisen vaivatonta, vaikka välillä tulikin astuttua väärään junaan. Paikan päällä etsimme käsiimme halvan hotellimme ja suuntasimme ratikalla kohti festivaalin pääaluetta, kaupungin eteläosassa sijaitsevaa Agra-messuhallia, jossa vaihdoimme lippumme rannekkeisiin sekä hienoihin kovakantisiin ohjelmakirjoihin. Ensimmäinen päivä tulikin lähinnä vietettyä katsellen ympärille, ihmetellen ihmisiä, katsastellen Agrassa myytäviä tuotteita sekä tuttujen kanssa rupatellen. Iltaa vietimme tunnelmallisissa oloissa Agran lähellä olevassa viikinkikylässä, Heidnisches Dorfissa, jossa esiintyi elävän tulen valossa mm. säkkipilliyhtye sekä tulennielijöitä. Kylässä sai myös festivaalin parhaat juomat; herkullisia itsetehtyjä oluita ja marjaviinejä saviastioista tarjoiltuna. Kävimme myös hetken ihmettelemässä vanhaa saksalaista goottihumppabändi DAFia.

 

Lauantai

Jonoa piisasi Haus Leipzigiin.

Nukutun yön jälkeen olimme seuraavana päivänä energisemmällä tuulella ja valmiita nauttimaan festareista kunnolla. Leipzigiin lähtiessä on vaikea varautua säätä varten. Ensimmäisellä käyntikerralla paloi iho, toisella kerralla taas satoi kaatamalla lähes vuorokauden ympäri. Tällä kertaa oli viisaasti sekä aurinkorasva että sadetakki mukana. Ensiksi mainittulle tuli 30 asteen helteessä paljon käyttöä. Kierreltyämme päivällä kaupungilla ja Agrassa vähän lisää suuntasimme kohti lauantaille oleellista keikkapaikkaa Haus Leipzigia, jossa oli määrä soittaa joukko maineikkaita neofolk-yhtyeitä. Sisälle päästiin helposti, mutta mustilla verhoilla pimennetty tila oli lähes sietämättömän kuuma. Koppalakkeja ja sotilasunivormuja näkyi huomattavasti vähemmän kuin aiemmin, luultavasti 2002 tapahtuneiden pahoinpitelyiden takia.

 

Lavalla esiintyi amerikkalainen In Gowan Ring, joka oli hyvin tylsämielistä surullista rallattelua - mielestäni neofolkkia aivan huonoimmasta päästä. Päätimme poistua pihalle vilvoittelemaan, mikä melkein osoittautui virheeksi. Lähes samantien ovelle alkoi ilmestyä jonoa, joka piteni, piteni ja piteni, kunnes se alkoi näyttää niin pitkältä että aloin jo tehdä vaihtoehtoisia suunnitelmia loppuillalle. Sen verran suuri hinku oli kuitenkin päästä näkemään Fire + Ice että päätin kärsiä jonotuksen ja tungoksen. Jono liikkui kuitenkin yllättävän nopeasti, eikä sisälläkään oleva tungos ollut niin sietämätön, sillä ihmisiä poistui myös talosta varsin nopeaa tahtia. Palatessani sisälle salissa esiintyi Tenhi, joka ei tuntunut olevan aivan parhaassa vireessään. Jotenkin soitto tuntui menevän hieman vasemmalla kädellä verrattuna yhtyeen aiempiin, todella upeisiin keikkoihin.

 

Changes

Jonottaminen ja hikoilu palkittiin kuitenkin Fire + Icen astuessa lavalle neljän hengen kokoonpanolla. Englantilainen Ian Read osoitti että vanhemmalla ja hillitymmälläkin esiintyjällä voi olla uskomaton lavakarisma. Read onnistui täysin vaivatta pitämään yleisön jakamattoman huomion itsellään keikan alusta loppuun. Todella hyvä ja voimakas lauluääni sekä tunteella esitetyt tulkinnat sekä omista kappaleista että englantilaisista kansanlauluista mm. sellolla, akustisella kitaralla ja rummuilla esitettynä takasivat uskomattoman hienon kokemuksen. Read esitti jopa encoren, mikä Leipzigissa on harvinaista tiukkojen esiintymisaikataulujen vuoksi. Fire + Icen jälkeen esiintyi vielä amerikkalainen Changes, vanha folk-yhtye 60-luvun lopulta, jolla on ollut suuri vaikutus nykyajan neo- tai dark folk -bändeihin. Odotin lähinnä vitsikästä vanhojen hippien esitystä, mutta kaksikko onnistui tekemään varsin vakuuttavan esityksen, aloittaen tyylikkäästi Fire of Life -albuminsa nimikkokappaleella. Kyllä Changes mielestäni monet uudet vaisummat folk-esitykset päihitti. Väsymys otti kuitenkin voiton ja siirryimme nauttimaan festareista parhaalla tavalla: hyvässä seurassa olutta juoden.

 

Sunnuntai

Sunnuntaipäivä oli meille viimeinen kokonainen päivä festareilla, ja sisälsi myös odotetuimman tapahtuman: Cold Meat Industry-illan Werk II:ssa. Kuten odottaa saattoi, kuumuus ja tungos olivat jälleen aikamoisia, ja olueen ja muihin virvokkeisiin kului varmasti enemmän rahaa kuin levyostoksiin. Werk II:ssa piisasi tuttuja joten tylsää ei ainakaan ehtinyt olla. Ensimmäisenä esiintyjänä oli luvassa Coph Nia, joka osasi olla todella vakuuttava, vielä huomattavasti vahvempi esitys kuin taannoin Turussa. Iso lava ja iso yleisö toivat selkeästi Aldenon Satorialin elementtiinsä ja rumpalina toiminut Linus Andersson toi lisäpontta musiikkiin. Esitys sisälsi lähinnä uuden Shape Shifter -albumin materiaalia; aluksi kappale Lord of the Air, vokaaleilla maustettuna. Sen jälkeen mahtava Hymn to Pan, jonka aikana Aldenonin valtasi todella eläimellinen karisma hänen selkä kyyryssä kähisevän uhkaavalla äänellä lausuessaan Crowleyn kuuluisaa runoa. Pieni huvittava välikohtaus saatiin kun Aldenon esitteli Bauhaus-coverinsa Stigmata Martyr kysymällä yleisöltä "Are there any gothic people out there?" johon vastaukseksi varmasti toista tuhatta päätä isosta hiljaisesta goottilaumasta nousi tasan yksi käsi.

 

 

Coph Nia: Holy War!!!

Cold Meat -ilta oli sinällään huonosti suunniteltu, että siinä oli peräkkäin aika pitkälti kaikki levymerkin isoimmat nimet. Olin jo Coph Nian jälkeen uupunut ja päätin mennä pihalle vilvoittelemaan Raison D´êtren keikan ajaksi.Jaksoin palata vasta Deutsch Nepalin todella vakuuttavan keikan alettua. Lina Baby Doll (herra Deutsch Nepal siis) soitti meluisan mahtipontisia biisejä, mutta ei niin kaoottisesti kuin esimerkiksi vuonna 2001. Taustakankaalla näytettiin luonto-ohjelmaa jostakin jäämereltä, jossa erilaiset äärimmaisiin olosuhteisiin tottuneet eläimet kamppailivat elämästä ja kuolemasta karuilla kalliosaarilla. Parempaa videota Deutsch Nepalin musiikille tuskin olisi voinut löytää. Ordo Rosarius Equilibrion keikka oli jälleen näyttävä, vaikka yhtye on tullut nähtyä jo lukemattomia kertoja. Tomas Petterssonilta tuntui kuitenkin olevan hieman puhti poissa ja esityksessä sattui yhtä ja toista pientä kommellusta. Olisin myös odottanut kuulevani enemmän uutta materiaalia sillä yhtye oli viikkoa aiemmin ehtinyt julkaista uuden albumin Cocktails Carnage Crucifixion and Pornography. Uudelta levyltä taisi soida vain kaksi kappaletta, kun suurin osa keikasta oli Make Love, and War -albumikaksikolta.
Ordon jälkeen koitti minulle kauan odotettu hetki, nimittäin vanhan industrial-veteraani Jouni Havukaisen, eli In Slaughter Nativesin esiintyminen. ISN lavalla on nykyään harvinaista herkkua, ja itselleni tämä oli ensimmäinen kerta saada nähdä todella klassisen artistin live-esiintyminen. ISN:llä oli karuun musiikkiinsa sopivasti vähäisin keinoin toteutettu lavashow; useimpien muiden artistien käyttämien valokikkailujen ja lisävarusteiden sijaan Havukaisella oli vain paljon savua sekä todella ahdistava taustavideo, ja tietenkin oma monumentaalinen hahmonsa mörisemässä ja ärjymässä. Syntikkaa soittanut Ordon Tomas Pettersson oli niin hautautunut savuun että häntä tuskin näki. Suoraan helvetistä kuvaillee ISN:n musiikkia ja esiintymistä hyvin - kerrankin kuumuus ja hiki tuntuivat oikein sopivilta raskaiden rytmien jyskyttäessä taustalla, eivätkä edes oudot pätkinnät taustamusiikissa päässeet häiritsemään. Valkokankaalla tuskissaan huutavat kidutetut ihmiskasvot lisäsivät hienosti tunnelmaa. Ja jotenkin sopivasti saimme vielä tässä vaiheessa todistaa Leipzigin sään oikkuilua: 30 asteen helle ja pilvetön taivas oli runsaan puolituntisen keikan aikana muuttunut piiskaavaksi sademyrskyksi.

ISN / Jouni Havukainen: industrial-veteraani ja
helvetin sanansaattaja.

 

In Slaughter Nativesin jälkeen oli vuorossa toinen, saman mittakaavan artisti: Brighter Death Now. Aluksi ajattelin olevani niin väsynyt että en jaksa tarkemmin seurata rätinän kohinan säestämää kaoottisesti kiljuvaa ja ulisevaa Roger Karmanikia, mutta meninpähän kuitenkin. Lavalla olikin meneillään aika erikoinen esitys. Rogeria säesti Lina bassossa, molemmat olivat pukeutuneet kuin rähjäisimmät äijänpahaset ja keskellä lavaa oli sohva. Molemmilla tuntui olevan päällä apinamaisen regressoitunut sekoilu - Lina ryömi basson kanssa ympäri lavaa, Roger hyppi tasajalkaa, hakkasi kädellä päätään ja ulisi mikkiin, kourien välillä nivusiaan. Välillä molemmat kaatuivat sohvalle temmeltämään, välillä kaadettiin sohva, välillä olutta toistensa päälle. Vähän ajan päästä olutta alettiin myös sylkeä yleisöön, mutta hillityltä saksalaisyleisöltä ei tullut paljoa vastakaikua. Kaikkea tapahtui mitä voisi odottaa viisivuotiaan lapsen tai simpanssin tekevät (tai turhautuneen keski-ikäisen miehen?).

 

Brighter Death Now: primitiivistä energiaa

Viimeisenä artistina esiintyi Arcana, jonka raukean surulliset sävelet eivät juuri väsynyttä olotilaani parantaneet. Arcanan varsin puhtaita soundeja kuunnellessa keikkapaikan yksi huono puoli CMI-bändeille tuli selkeimmin esille: vanha tehdashalli on täynnä metallirakenteita, jotka syvien bassohuminoiden soidessa alkavat resonoimaan todella voimakkaasti, mistä enemmän kuin yksi keikka tuli kärsineeksi.

 

CMI-illan jälkeen oli jälleen aika erittäin väsyneenä suunnata kohti hotellia, pakata laukkunsa ja suunnata takaisin Suomeen. Reissu oli jälleen kannattava, vaikka täytyy todeta että keikkojen katselu toinen toisensa jälkeen on todella uuvuttavaa. Itseasiassa festivaalista nauttii parhaiten nauttien jostain viihtyisästä ympäristöstä hyvästä juomasta hyvässä seurassa. Etenkin Heidnisches Dorf on minusta festivaalin parhaita paikkoja. Jos ei ole tärkeää ohjelmaprioriteettia kannattaisi melkein valita meno paikan mukaan - esimerkiksi valtavaa ja kalseaa AGRA-messuhallia (jossa kavereita ei kannata hukata) välttää mielellään, kun taas esimerkiksi puiston keskellä oleva ulkoilmalava Parkbühne on todella loistava paikka, jossa istuisi mielellään vaikka ei katsoisikaan keikkoja. Tosin kyllä keikkojenkin joukosta jäi paljon ikimuistoisia hetkiä artisteista joiden näkeminen on harvinaista herkkua. Erityisesti mieleen jäivät Fire + Ice, Coph Nia sekä Deutsch Nepal ja ehdottomasti BDN:n primitiivinen apinaesitys.

Pelipaikka: Werk II

 

 

takaisin