Death in June

Club Ground Zero, Tampere 7.11.2003

John Björkman
Death in Junen tuleminen Suomeen ja ylipäätään Pohjoismaiden kiertueelle on, yhtyeen aktiivisesta keikkailusta huolimatta, iso asia. Tukholmalasta käsin järjestetty kiertue alkoi Norjan Bergenissä, vanhaan pommisuojaan rakennetussa klubissa, jatkoi sieltä Suomen Tampereen Klubille ja eteenpäin Tukholmaan. Norjassa epäilyttävän imagon omaava yhtye aiheutti aikoamoisia protesteja, Suomessa onneksi ei. Joko täällä halutaan katsoa ilmiselvimmän pinnan alle, tai sitten vain ei niin paljoa välitetä. Joka tapauksessa Tampereelle oli ilo lähteä ja ennen kaikkea nähdä niin iso määrä alan vaikuttajia tässä maassa, kerrankin yhdessä paikkaa. Tapahtumassa oli lähes perhejuhlan tuntua.

Oli myös ilo havaita paikan päällä harvinaisen heterogeeninen yleisö (jopa senkin jälkeen kun kaikki alakerran Apulannan keikalle menijät oli ohjattu oikeaan paikkaan). Paikan päällä oli goottien lisäksi (olikohan osa tullut vain Ground Zero-klubin takia?) paljon uniformuihin sonnustautuneita ihmisiä (ei tosin niin viimeisen päälle uskottavia kuin Saksassa saman alan keikoilla) ja paljon ihan "tavallisen" näköistä porukkaakin. Ja vaikka olin yleisössä havaitsevani sekä selkeitä äärivasemmisto- että oikeistolaisia elementtejä niin ilta sujui ihailtavan sivistyneesti.

Death in Junella ei ollut lämmittelybändiä, mutta hyvässä seurassa tunnit vierivät ja keikan alkaminen pääsi jopa yllättämään minut. Lavan peittänyt esirippu oli vedetty sivuun, paljasten suuret Totenkopf-liput sekä kaksi maastoasuun ja naamareihin sonnustautunutta esiintyjää: rumpali John Murphy valkoisessa lumipuvussa sekä Douglas Pearce tunnuksenomaisessa naamarissaan heilumassa ekstaattisesti helistin kädessään. Dramaattisen ja energisen aloitusseremonian jälkeen alkoivat nopeasti yhtyeen vanhat hitit soida, Till the Living Flesh is Burned:illä alkaen, ensin rummulla ja sitten akustisella kitaralla säestettynä. Vaikka on nähnyt kuinka paljon kuvia Death in Junesta livenä ja muuten, eivät kuvat pysty välittämään kuinka vaikuttavia, ja suorastaan pelottavia naamioidut hahmot lavalla ovat. Dramatiikka ja vaikuttavuus pääsivät kuitenkin lipsumaan aika nopeasti, Douglaksen soittaessa kappaleen toisensa jälkeen lähes pikakelausvauhtia, niin että kun kappaleen kerkesi tunnistamaan se oli yleensä jo ohi. All Pigs Must Die -albumin teemat ovat ilmeisesti vielä pinnalla, koska alkusetin aikana taustalla soi koko ajan sample vinkuvista possuista, joka peittikin alleen lähes kaiken musiikin.

Juuri kun alkoi pelätä keikan menevän kokonaan läskiksi, esitettiin yhtyeen kenties tunnetuin kappale Rose Clouds of Holocaust, joka muuttikin tunnelman ja tempon kokonaan, jopa possut lakkasivat vinkumasta. Kappaleille annettiin enemmän tilaa ja tunnelma alkoi todellakin kohota. Materiaalia soitettiin todella laidasta laitaan, aivan alkupään hiteistä All Pigs Must Die:n materiaaliin. Ainoastaan Albin Juliuksen kanssa tehty albumikaksikko Take Care and Control sekä Operation Hummingbird jäivät varsin pienelle huomiolle, olisikohan niiltä soinut pelkästään kappale Kameradschaft? John Murphyn energinen rummutus toi moniin kappaleisiin paljon lisää ja huomasin sekä itseni että yleisön todella syttyvän esityksestä. Todellisia kohokohtia olivat albumiversioistaan aivan eri tehokkuuksiin kohonneet kappaleet, aivan erityisesti My Little Black Angel sekä suorastaan raivoisan uhoava Tick Tock. Huvittavaa oli tarkkailla yleisön jakaantuneita reaktioita: esimerkiksi kahta edessäni hurmoksissaan tanssinutta kaveria (enkä tarkoita niitä kahta kaveria jotka keikan lopussa hyppivät lavan edustalla nyrkit ilmassa ja lauloivat mukana, vaikka sekin oli kyllä ilahduttava näky) ja vastapainona lähelläni istuneita uskomattoman tylistyneen näköisiä goottityttöjä.

Valtaosa taisi kuitenkin ottaa esityksen hyvin vastaan, suosionosoituksista ja encoretaputuksen sinnikkyydestä päätellen. Bändi nousi vielä toistamiseen lavalle heitäämään pari vanhempaa suosikkia, ja kuvittelisin Douglas Pearcen näyttäneen oikeasti otetulta. Vaikka keikka ei ehkä ollut Death in Junen parhaita, se upposi silti, ja parhaimpina hetkinään se oli todella upea.

takaisin