Militaristinen industrial on musiikkigenre johon on liittynyt paljon kohua. Jotenkin kohu ja kiistat tuntuvat olevan osa alan perintöä, sillä unkarilaisen MozgaloM recordsin julkaisema martiaali-industrialia käsittelevä kirjakin on joutunut kovien kiistojen kohteeksi. Alan "suuri tähti", Der Blutharshin Albin Julius on nimittäin uhannut haastaa kustantajan oikeuteen ellei kaikkia kappaleita heti vedetä pois myynnistä. Päätin siis äkkiä haalia oman kappaleeni ennenkuin Albin Julius ehtii polttaa sen roviolla, ja kirja lienee paikallaan esitellä melko perusteellisesti, mikäli sen hankkiminen pian tulee olemaan hankalaa.

Tämä Battlenoisen toinen painos on itseasiassa käännös ensimmäisestä unkarinkielisestä painoksesta, jota painettiin vain 55 kpl. Alalle tyypillisesti kirjan ulkomuotoon on panostettu: kannet ovat kovat ja maastokuvioidut, kirjan sivut ovat hieman karkeapintaista paperia ja teksti on painettu ruskealla musteella. Kirja siis käsittelee tätä sotaisan marssi-industrialin genreä, joka oli parhaassa vedossaan 90- ja 2000-lukujen vaihteessa, ja jota edustavat etupäässä orkesterit kuten Der Blutharsch, Les Joyaux de la Princesse, Turbund Sturmwerk, Sophia ja monet muut.

Kirjasta löytyy ensi kädessä paljon kritisoitavaa, ja perimmäisenä silmille hyppää kirjailijan asenne. Nimikettä PHJ käyttävä kirjoittaja ei jätä omia mielipiteitään taustalle, vaan tekee hyvin selkeäksi mitkä levyt ovat hänen mielestään mestariteoksia, mitkä keskinkertaisia ja mitkä täysiä floppeja. Hän haukkuu estottomasti takinkääntäjät, mielistelijät ja kopioijat. Kirjailijalla on myös selkeä käsitys siitä mikä kelpuutetaan tai ei kelpuuteta "kunnon" martiaali-industrialiksi, mutta nämä kriteerit jäävät lukijalle varsin epäselviksi. Se mikä ei jää epäselväksi on että yhteydet satanismiin ja eritoten metalliin ovat kirjoittajan mielestä militaristimuusikoille vakavia rikoksia (yleensä "metal"-sanan yhteydestä löytyy adjektiivi "filthy" tai "sick"), joista armahduksen saa vain pesemällä kätensä täysin tästä "likaisesta" menneisyydestään. Tällainen subjektiivisuus menisi paremmin läpi jos sen tekisi itsetarkoituksellisesti viihdyttävällä tavalla, kuten Gavin Baddeley tekee varmasti monelle tutussa teoksessaan Lucifer Rising. Tämän kirjan tyylinen subjektiivisuus saa vain ihmettelemään onko tarkoitus dokumentoida vai arvostella? Toinen suuri kritiikin aihe, ja ehkä yksiulotteisemmin negatiivinen sellainen, on melkoisen huono käännös alkuperäisestä unkarinkielisestä tekstistä englanniksi. Alkuperäiskielen lauserakenteet, sanajärjestykset ja jopa ilmaisut hallitsevat tekstiä, tehdän siitä usein varsin vaikeaselkoisen.

We cannot name a lot of them who did not continue any cooperation with other metal groups during the workings of their martial bands, and there are also those that are expressively active in sicker than sick metal groups (Puissance, Arditi) ... but it is not hard to see from the statements and the materials that martial is a new chapter (Von Thronstahl), even if the metal experience and affection remains to be the "dark roots" further on (Arditi, Puissance, Sophia), not to mention the fact that some want to do the same after a certain amount of time, only with other musical tools, along with revivifying their black metal history (Karjalan Sissit), which can also put an end to the credit of a band.

Mutta itse sisältöön: Battlenoise on jaettu moneen eri osioon. Ensimmäisenä tulee varsinainen pääsisältö: 85-sivuinen sotaisan industrialin historiikki jaettuna kolmeen kappaleeseen sekä johdantoon. Kappale 1, Form-Up!, käy lyhyesti läpi alan juuret, alkaen luonnollisesti Throbbing Gristlestä. Erityistä huomiota saavat, kuten arvata saattaa, Laibach ja Death in June (joista ensiksimainittu ruoskitaan ankarasti popularisoinnin synnistä). Tärkeinä vaikuttajina mainitaan myös mm. SPK, Dest Dept, Delerium, In Slaughter Natives, Autopsia, The Grey Wolves ja Genocide Organ. Sen sijaan omasta mielestäni äärimmäisen tärkeä Boyd Rice ja NON on häädetty yhteen alaviitteeseen jossa mainitaan ettei NON:ia voi luokitella martiaali-industrialin vaikuttajaksi koska edustaa "vastakkaisia arvoja".

Varsinainen ydin on kuitenkin kappale II, Attack!, jossa käsitellään se varsinainen martiaali-industrialin aalto, eli lähinnä 90-luvun aikana muodostuneet bändit. Kaksi artistia nostetaan (oikeutetusti) genrensä johtotähdiksi: Les Joyaux de la Princesse sekä Der Blutharsch. Erityisen tärkeinä nostetaan esille myös mm. Turbund Sturmwerk, Derniére Volonté, Puissance, Von Thronstahl ja Sophia. Artistien tuotannot käydään läpi, yleensä levy levyltä, ja todelliset klassikot nostetaan esiin. Lisäksi heidän ideologiset tai taiteelliset viestinsä tulkitaan, yleensä sellaisten käsitteiden kautta kuten sankaruus, historisointi (minkä tarkka merkitys jää minulle hämäräksi), kamppailu, uljaus tai epätoivo. Joskus viestit voivat olla hyvinkin epäselviä tai ristiriitaisia, esimerksiksi Derniére Volonté-osion alaviitteissä sanotaan ensin "Derniére Volonté is not to be regarded a "political" band or one mythicizing an era...", myöhemmin kuitenkin: "...Geoffrey had open statements in which he disapproved of... neo-liberal capitalism, and the current practice of liberal democracy" ja vielä: "...Derniére Volonte is characterized by a mythical view of history..." - ota siitä sitten selvää!

Kirjan ympärille kohonneiden kiistojen myötä on tietenkin mielenkiintoisinta tietää mitä PHJ:lla on sanottavanaan Der Blutharschista. Kuten jo aikaisemmin mainittu, asetetaan Albin Juliuksen yhtye kyllä selkeästi genrensä keulakuvaksi (Blutharschia myötäilevät otsioiden huutomerkitkin kertovat jo tästä), mutta yhtyeen 2000-luvun aikana tapahtunut suunnanmuutos "menevämpään" ja "rokimpaan" suuntaan ei selkeästikään miellyttä kirjailijaa, joka armotta leimaa "uuden" Blutharschin täydeksi sonnaksi ja Albin Juliuksen häpeälliseksi takinkääntäjäksi joka on hylännyt Der Blutharschin alkuperäisen tehtävän. Myöskin pientä närää Juliukselle on saattanut aiheuttaa se, että eräässä alaviitteessä listataan kaikki ne (joskin usein pinnalliset ja merkityksettömät) tekijät jotka voisivat viitata orkesterin äärioikeistolaismielisyyteen, sekä tietenkin yhtyeen lyriikoiden ja kuvien julkaiseminen ilman lupaa. Loppujen lopuksi ei ole mikään ihme että Julius on vetänyt herneen nenäänsä tästä kirjasta - avoimeksi kysymykseksi jää vain mikä edellämainituista asioista häntä eniten potuttaa.

Kakkoskappaleen lopussa myös Karjalan Sissit saa melko anteliaan osion itselleen, vaikka taas jää hieman epäselväksi saako Markus Pesonen tässä ihailevan vai halveksivan käsittelyn. Kolmas kappale, The Second Front, käsittelee sitten uudemman sukupolven militarimiorkestereita kuten H.E.R.R, Kriegsfall-U, Arditi, Toroidh, Kreuzweg Ost tai A Challenge of Honour, joista suurin osa saa melko kylmän vastaanoton ja luokitellaan klooneiksi joilla ei ole mitään sanottavaa. Historiikkiosuus päättyy vielä kappaleeseen jossa kirjailija pui yhteenvetona alan ideologista puolta ja kuvailee liikkeen enemmän nykyajan materialismille merkityksellisempiä vaihtoehtoja hakevana vastakulttuurina kuin varsinaisena poliittisena liikkeenä.

Ydinosion eli historiikin jälkeen seuraa suurimman osan kirjaa vievät lähes 50 sivua alan keskeisten levyjen lyriikoita, yli 80 sivua levyarvosteluja ja keikkaraportteja, 20 sivua bändien diskografioita sekä lähes 100 sivua bändien promo- ja livekuvia. Tämä on kaikki mielestäni ekstramateriaalia, joka ei olisi välttämätöntä, mutta eipä siitä ole haittaakaan (paitsi julkaisijoille, jotka ovat näiden ekstramateriaalien myötä rikkoneet ilmeisen paljon tekijänoikeuksia).

Battlenoise on kaikin puolin selkeästi faniteos. Siinä on vahvasti "bootleg" ja "DIY"-mainen tuntu, joka tulee osittain kehnosta kielenkäytöstä, suuresta määrästä fanikuvia sekä tietenkin luvattomasta materiaalien julkaisusta. Kirjoittajan asenteellisuus tekee selväksi että tässä ei ole niinkään objektiivisesti ulkoapäin tapahtuva dokumentaatio kuin skenen sisältä putkahtanut muistomerkki. Skenen ulkopuoliselle lukijalle joka osaa lukea analyyttisesti ja kriittisesti, kirjan pitäisi pystyä toimimaan hyvänä opaskirjana skeneen -se tuo mm. selkeästi esille mitkä ovat ne suurimmat klassikkobändit ja -levyt jotka kannattaa hankkia. Se onnistuu myös selkeästi osoittamaan että tässä ei ole kyse yhtenäisestä ideologisesta liikkeestä, vaan hajanaisesta joukosta artisteja ilmaisemassa milloin nostalgisia, milloin yhteiskuntakriittisiä, milloin kamppailua ja uhrautumista ihannoivaa sanomaa, vailla yhtenäistä ääntä. Juuri "muistomerkki" on mielestäni hyvä nimike tälle teokselle, koska kuten se itsekin hyvin osoittaa, voidaan koko martiaali-industrial-genreä pitää jo pikkuhiljaa kuolleena ja kuopattune, vaikka mitäänsanomattomia kloonibändejä yhä putkahteleekin esille tuon tuosta. Samalla kirja on myös ehdottomasti osa skeneä, ja tulee varmasti omaamaan kulttiarvon, joten kannattaa hankkia tämä ennenkuin kaikki kappaleet päätyvät roviolle.

John Björkman