Die Weisse Rose - A Martyrium of White Roses

Harvoin on jonkun bändin esikoisalbumia ennakkohehkutettu niin paljoa kuin tätä Die Weisse Rose:n Martyrium of White Roses:ia. Kulttimaine rakentuu koville live-esiintymisille jotka kuulemma jättävät lähes bändin kuin bändin varjoonsa. Moinen hehkutus tekee uteliaaksi, vaikka nimi, kuvasto ja tematiikka tuntuvat varsin kliseiseltä martiaali-osastolta.

Artisti: Die Weisse Rose
Formaatti: CD / LP
Levy-yhtiö: Cold Meat Industry
Julkaisuvuosi: 2009

Kappaleita: 8

Ja sitä Die Weisse Rose onkin. Periaatteessa, jos sitä lähtee analyyttisesti tarkastelemaan. Vanhat hymnit ja puheet vuosikymmenten takaa, vapisevat harmoonit, kumisevat patarummut, mahtipontinen puhe. Silti tämä kuulostaa todella hyvältä. Die Weisse Rose ei tuo mieleen loputtomiin kopioituja keulakuvia kuten Der Blutharschia tai Sophiaa, eikä kuulosta 2000-luvun tusinamarssibändeiltä lainkaan. Eniten tästä tulee mieleen Blood Axis, hyvässä mielessä. Tunteellisesti soitetut viulut, vokaaleista paistava palo ja riisutun yksinkertaiset kappalerakenteet luovat tähän samanlaista lähes sakraalia hohtoa. Samalla tuntuu että paatoksellisten sodan, historian ja myyttien tulkitsemisen sijaan Die Weisse Rose keskittyy etsimään kauneutta. Kaiken keskellä paistaa kauneus. Musiikki itsessään kantaisi riittävän hyvin ilman että joukkoon olisi tarvinnut sekoittaa niin paljoa kierrätettyjä vanhoja kappaleita. Kliseiden paljous tuntuu välillä ylivuotavalta.

Lopputulos on kuitenkin se, että kuunneltuani levyn tunnen oloni liikuttuneeksi. Die Weisse Rose ei uudista tai raivaa uusia polkuja, vaan toistaa kuluneita kaavoja - täydellisyyttä hipoen.

John Björkman


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

Rarely have I heard as much hype about a debut album as with A Martyrium of White Roses by Die Weisse Rose. The cult reputation is based on impressive live shows rumored to leave almost any band in their shadow. Such praise raises curiosity, even in the name and imagery promise nothing more than martial clichés.

And that is what Die Weisse Rose is. In principle, if looked at from a purely analytic angle. Old hymns and speeches from past decades, trembling organs, thunderous percussion, epic spoken vocals. Yet it sounds really good. Die Weisse Rose does not remind me of those endlessly copied front figures like Der Blutharsch or Sophia, not does it sound at all like the copycat marching bands of the 2000´s. The one band it does remind me of, in a good way, is Blood Axis. Emotional violins, the honest fire shining in the vocals, and stripped-down song structures give this a similar almost sacral glow. Also, I get the impression that instead of the typical pathetic interpretations of history, myth and warfare, Die Weisse Rose focuses on beauty. Beauty shines at the heart of it all. The music itself would be able to carry it, without so many recycled old hymns mixed in. The clichés sometimes feel overabundant.

The end result, however: after listetning to this album, I feel moved. Die Weisse Rose are not pioneers, breaking new territory. They repeat familiar, even worn patterns - but they do it close to perfection.

John Björkman