Von Thronstahl - Imperium Internum

Cold Spring on uudelleenjulkaissut Von Thronstahlin esikoislevyn, joka nauttii todella kovan klassikkolevyn maineesta - itse en kyllä kykene ymmärtämään miksi.

Artisti: Von Thronstahl
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Cold Spring
Julkaisuvuosi: 2000 (uusintap. 2004)
Kokonaiskesto: 58:36
Kappaleita: 14

Yhtye on eräänlainen alan kliseiden kulminoituma - pan-eurooppalaisia myyttejä eri tasoilla käsittelevä levy on omistettu eurooppalaiselle imperiumille sekä ranskalaisista vapaaehtoisista koostuneelle SS-divisioona Charlemagnelle, kannessa nähdään riimukuvioiden ympäröimä Graalin malja, ja kansivihkosessa jopa yhtyeen jäsenet Josef K. ja Raymond P. on kuvattu tarunhohtoisiksi kuninkaiksi ja ristiritareiksi. Von Thronstahl onkin näennäisesti poliittisesti epäilyttävien militarismiprojektien joukossa niitä harvoja jotka tarkemman katsastuksen jälkeen ovat yhä epäilyttäviä - myyttisiä ja mystisiä aiheita ei ilmeisestikään esim. Allerseelenin tavoin käsitellä erillään poliittisista konteksteista. Oli miten oli, aatteellisuus ei tule musiikissa häiritsevällä tavalla esille, kuten esim. Militian kohdalla (toisessa poliittisessa ääripäässä).

Musiikillisestä lähes kaikki kappaleet noudattavat samaa peruskaavaa: yleensä hieman kömpelöä melodiakuviota toistetaan ad infitum, välillä mahtipontisilla rummuilla tai akustisella kitaralla säestäen. Aika ajoin toistetaan puhesamplea tai kuiskataan runoa taustalla. Ennen kaikkea homma kaatuu laittoman halpoihin syntikoihin, jotka valitettavasti kuitenkin ovat koko Von Thronstahlin runko - suurin osa kappaleista ovat kuin suoraan vanhoista fantasiatietokonepeleistä. Välillä levylle löytyy toivoa, marssirumpujen tai akustisten kitaroiden antaessa lisää eloa ja dynamiikkaa, mutta kankea perusrakenne ei koskaan anna tarpeeksi periksi. Ei tämä silti surkeaa ole, ainoastaan kömpelön yksinkertaista, jopa sympaattisuuteen saakka.

Joitain osia jotka erottuvat edukseen ovat jyhkeän rytminen ja vauhdikas Laibach-henkinen Sturmzeit - version sekä Das Neue Reich -kappaleen mahtipontinen alku, joka tuo Laibachin lisäksi mieleen myös Der Blutharschin parhaimmillaan. Oikeastaan melkein joka kerta kun levyllä eivät soi syntikat, se kykenee vakuuttamaan minut vähäksi aikaa. Kuitenkin olen kykenemätön ymmärtämään millä eväillä tämä levy on päässyt klassikoksi. Klassisen korni se kyllä on.

John Björkman


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

Cold Spring has re-released Von Thronstahl´s debut album Imperium Internum, which is generally considered to be a major classic - although I cannot understand why.

The band is almost a culmination of scene clichés - the album deals, on different levels, with pan-European myths and it is dedicated to the European empire and the Division Charlemagne (an SS division of French volunteers). The cover depicts the Grail, surrounded by a runic sun, and in the sleeve band members Josef K. and Raymond P. are depicted as mythical kings and crusaders. Von Thronstahl stands out from from a mass of superficially politically suspicious martial projects as one of few that retain their suspiciousness even after closer scrutiny. Mythical and mystical subjects do not seem to be detached from political contexts, as would be the case with for instance Allerseelen. Be however it may, political ideologies do not show in a disturbing way in the music, as is the case with for instance Militia (albeit at the opposite ideological end).

Musically almost every song follows the same basic scheme: generally quite simple, even clumsy melodic patterns are repeated ad infinitum, accompanied by pompous drums or acoustic guitars. Occasionally the whole is spiced up with speech samples or whispered vocals in the background. The main problem in the whole are the almost illegally cheap synthesizers, which nevertheless constitute the supporting frame of Von Thronstahl - this has the unfortunate effect of making most tracks sound like old fantasy computer games. Sometimes there is a glimpse of hope, as percussion and guitars give more life and dynamics to the music, but the rigid structure of the compositions never yields enough. It is not really that bad, but rather clumsy and simple in an almost sympathetic manner.

Certain parts do stand out to their benefit, such as the Laibach-like Sturmzeit-version and the epic intro of Das Neue Reich, also bringing Laibach, but even a better side of Der Blutharsch to mind. Actually, the music almost manages to convince me for a while when it frees itself from the synthesizers. Nevertheless, it is impossible for me to understand how this album could be seen as a classic, except classically corny.

John Björkman