Saksalaisen Troumin ja amerikkalaisen Yen Poxin Malignantilla julkaistu ja paljon kehua saanut yhteistyölevy. Ennen kaikkea kehut ovat kohdistuneet levyn uskomattoman mataliin droneihin. Kun pistin levyn soittimeen pystyin heti
toteamaan että matalaa on. Levyn jatkuvaa matalaa pohjaääntä on vaikeaa kuvailla - onko se jyrinää, murinaa vai huminaa? Ääni on täyteläinen, paksu, jopa pehmeä - ei ollenkaan sellaista kolkon kaikuvaa kuin dark ambientissa usein kuullaan, vaan enemmän ehkä kuin ruotsinlaivan alakansilla kuultava moottoreiden tasainen ääni. Taustalla havaitsin myös epämääräisiä muita ääniä mutta paljoa muuta en ehtinyt tajuta ennenkuin havahduin sohvalta naama kuolassa siihen että levy loppuu.

Sama vaikutus toistui toisella ja vielä kolmannellakin kerralla kun yritin kuunnella levyä läpi. Olenhan minä toki ennenkin nukahtanut ambientia kuunnellessa, mutta Mnemonic Inductionin bassodronet tuntuvat suorastaan pakottavan unten maille, vaikka kuinka yrittäisi tapella vastaan.

Levyn kuuntelu vaati jonkinlaisen strategian. Ensiksi käänsin bassotehostimet pois päältä, joka auttoi jonkin verran. Kuulokkeet olivat kuitenkin se todellinen ratkaisu, joka salli levyn kokonaisuuden tulla selkeästi esille ilman että kaikki muu hukkuu valtavien bassomylinöiden alle. Aloin ymmärtää yhä paremmin nukahtamisen syitä. Etenkin kakkoskappale sisältää paljon etäisiä ja vaimeita "puolimelodioita" jotka ovat hyvin, hyvin väsyneen oloisia - sellaista puoliunitilamusiikkia. Kun niistä pääsee yli, on levyn loppuosa varsin antoisaa kuunneltavaa. Massiivisen hyökyvää ja abstraktia, kuin olisi kuohuvan meren syvyyksissä tai keskellä hiljaisesti myrskyävää avaruutta. Merellinen tunnelma on usein läsnä, kenties johtuen ruotsinlaiva-assosiaatiosta. Osittain ihan hieno teos, ainakin jos pystyy pysyttelemään hereillä. Osittain taas ei.

John Björkman