Sonnentau - Das Laub Fällt von dem Bäumen

Neofolk on genre jolla on kaksi ääripäätä. Ensimmäinen niistä on se mistä genreä yleisimmin haukutaan; kappaleet esitetään tunteella mutta vähintäänkin puutteellisella soitto- ja laulutaidolla. Oivia esimerkkejä tästä ovat esimerkiksi Hekate, Waldteufel tai Blood Axisin folkimmat kappaleet - niissä viulut vinkuvat epävireisesti, hanurit raikaavat vähän miten sattuu ja laulu tulee tunteella vaikka ontuvasti.

 

Artisti: Sonnentau
Formaatti: 10"
Levy-yhtiö: Prophecy
Julkaisuvuosi: 2000
Painos: 500 kpl.
Kappaleita: 4

Minun täytyy kuitenkin tunnustaa että minä pidän sellaisesta, uskaltaisin jopa sanoa että sellaisessa hieman epävireisessä paatoksessa on koko genren sielu (ja jos joku haluaa huomauttaa että yhtyeet kuten Gjallarhorn tai Garmarna osaavat soittaa yhtaikaa hyvin että tunteella ja meiningillä, niin haluan muistuttaa että neofolkissa on kyse aivan eri musiikkityylistä, lähtökohdista ja perinteestä kuin mitä edellämainitut yhtyeet edustavat ja siinä myös pyritään eri asioihin).

Se toinen ääripää, se mistä minä en erityisemmin pidä, on sellaista vaisun melankolista unelmoivaa rallattelua. Se on ehkä paremmin soitettua ja esitettyä mutta minusta tuntuu että siitä puuttuu se jokin. Sanotaan vaikka meininki. Tämän ääripään esimerkkinä voisin mainita vaikka Forsetin. Esimerkkinä yhtyeestä joka välttää molemmat huonot ääripäät, joka osaa olla sekä paatoksellinen ja melankolinen ja jossa osataan sekä soittaa että laulaa hyvin, mainittakoon Orplid. Sonnentau on taas yhtye jota on mainostettu Orplidin toisen jäsenen, Uwe Nolten jonkinlaisena sivuprojektina - siksi kai ostin tämän levyn. Asia on kuitenkin niin että Uwe Nolten osuus päättyy tasan tarkoin sanoitusten kirjoittamiseen, ja itseasiassa levyn sisältö on juuri niin haikean imelää kuin kansikuva antaa odottaa - niinkin pumpulista että se saa omasta mielestäni vaisun Forsetin kuulostamaan SS-joukkojen marssidivisioonalta. Levy on yhtä pitkää unelmoivaa katsetta horisonttiin, balladimaisen akustisen kitaran säestämänä. Pääosassa on hentoa naislaulua, joka tuntuu lähes aineettomalta ja jättää kaipaamaan edes hetkellistä äänen korotusta. Yhdellä kappaleista on mieslaulua, joka tuntuu melkeinpä vielä hennommalta. Soitto on kyllä taidokasta, mutta se ei mielestäni auta pätkääkään.

Jos otetaan vertailukohteeksi toinen tuore neofolk-kymppituumainen, Waldteufelin Eines Gottes Spur, voin sanoa että se on ehkä huonommin soitettu, tökerö ja jopa korni mutta ainakin se on viihdyttävä, siinä on menoa ja menininkiä. Jos tykkää istua tuijottaen horistonttiin, unelmoiden lapsuuden kukkaisista kedoista tai traagisesta rakkaudesta niin tämä voi olla oikea levy, mutta minä tiivistän oman mielipiteeni niin että artistitkin sen ymmärtävät: Scheisse.

John Björkman

 


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot