Sanctum - Let's Eat

Sanctum on aina ollut melkoinen poikkeus CMI:n yleisistä linjoista monellakin tapaa. Vaikka se on muuttanutkin tyyliään, kuulee tälläkin albumilla yhtyeen olevan yhä pohjimmiltaan se sama akti kuin Lupus in Fabula:n aikaankin. Silti eroa on tullut valtavasti. Let's Eat on nimittäin selkeää retroindustrialia, mutta ei sitä mitä odottaisi. Se on paluu aivan ensimmäisten alan yhtyeiden villiin kokeellisuuteen, asenteeseen jossa juttuja tehdään siksi että ne on kiva tehdä eikä siksi että ne miellyttäisivät muita kuin artisteja itseään.

 

Artisti: Sanctum
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Cold Meat Industry
Julkaisuvuosi: 2004
Kokonaiskesto: 40:56
Kappaleita: 10

En voi rehellisesti sanoa pitäneeni siitä kuin parin kappaleen osalta (komean rytminen När?, hidas ja "ihan nätti" Shut Up, sekä populaari-industrialinen Shine), mutta levyltä välittyvä fiilis on aivan hillitön. Joka kerta kun tulee liian hajanainen rytmi, rujot vokaalit ja/tai käsittämättömän kornit tekstit, ne huomioi ja vähän närkästyy. Mutta niistä ei silti piittaa, sillä läsnäoleva pioneerihenki vie mukanaan. Hiomalla biieistä olisi varmasti saanut parempia, mutta tuskin viihdyttävämpiä. Kontrasti korostuu vielä enemmän, jos levyä vertaa sitä edeltäneeseen New York City Bluster:iin, joka ainakin minusta oli paljon viimeistellympi - ja tylsempi - kuin tämä. Siitäkin huolimatta että Sanctum on parhaimmillaan yleensä juuri livenä (mihin suuntaan myös Let's Eat biiseillään viittaa.)

Let's Eat on ehdottomasti Sanctumia, absurdi ja hölmö, hauska ja kekseliäs, sekavan rumaa retrokanttaan myöten. Se ei ole suuri elämys kuulijalleen, vaan selkeä valopilkku synkän ja totisen industrial-skenen keskellä. Ilahduttava kokemus.

Jiituomas


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

Sanctum has always been an exception in the general CMI line in many ways. Even though they've changed their style, it's easy to notice that the band on this album is essentially still the same group as at the time of Lupus in Fabula. Yet there are huge differences as well: Let's Eat happens to be retro-industrial, but not of the kind one would expect. It's a return to the wild experimentalism of the early pioneers, to the attitude of doing things just because they're fun and not because they'd please anyone but the artists themselves.

I can't honestly say that I liked it, excepting a few tracks (the stylishly rhythmic När?, the slow and "quite OK" Shut Up and the pop-industrial Shine), but have to admit that the feeling the record produces is outrageously joyous. Every time there's a too-distorted beat, off-key vocals and/or utterly corny lyrics, one notices them and gets slightly annoyed. But those are nevertheless ignored, as the pioneer spirit present just catches on. By honing the ideas further the tracks could have certainly been made better, but not as entertaining. The contrast is even stronger if one compares this album with New York City Bluster, which at least I found much more polished and much less interesting - despite the fact that Sanctum is at its best live, something also this album hints at.

Let's Eat is very, very Sanctum. It's absurd and foolish, funny and innovative, all the way to its confusing, ugly retro art. It's not a great listening experience, but rather a clear spot of light and amusement in the gloomy, often too-serious industrial scene. A joyful encounter.

Jiituomas