Pyhän Kuoleman toinen täyspitkä on tyylipuhdasta mies ja kitara -neofolkkia haastavin sanoituksin. Asioista lausutaan tekstein, joista ei todellakaan tiedä onko ne tehty sarkasmilla vai vakavissaan. Se on toki klassista neofolkin genressä ja sopii asiayhteyteen erinomaisesti. Perusasia on sekin selvä: Mikko Pöyhönen on askel askeleelta noussut yhdeksi suomalaisen neofolkin keskeisimpiä tekijöitä. Hänen linjansa on jossakin dramaattisemman neofolkin ja perinteisen nuotiokitaran välimaastossa, tavalla joka tekee hänen linjastaan selkeän suomalaisen tuntuista.

Lyriikat ovat kehittyneet selkeästi sitten viime julkaisun ja pelkistetympi melodiarakenne toimii niiden kanssa hyvin. Omaksi suosikikseni nousee erityisesti dramaattinen Kaksi kitaa. Toinen todella onnistunut hetki on yllättäen Kiven ja Sibeliuksen Sydämeni laulu, joka olisi helposti voinut mennä korniksi, mutta Pöyhönen suoriutuu varsin uskollisesta esityksestään erinomaisesti.

Jiituomas

The second full length by Pyhä Kuolema is pure man-and-guitar neofolk, with challenging lyrics in Finnish. Statements are made in a form where one never knows if they are meant with sarcasm or utter seriousness. This is of course classic behavior within the neofolk genre, and fits the topic really well. The core of the matter is also clear: Mikko Pöyhönen has step by step risen into one of the key creators of Finnish neofolk. His style hangs somewhere between rather dramatic neofolk and the more traditional campfire guitar songs, something that gives his music an innately Finnish feel. The lyrics have been definitely gaining more complexity since the previous album, and they work well with the more sparse melodic structure. My personal favorite was especially the dramatic Kaksi kitaa. Another good moment is, somewhat surprisingly, Sydämeni laulu of Aleksis Kivi and Jean Sibelius - something that could have easily gone over-the-top, but where Pöyhönen succeeds with his rather traditional performance really well.

Jiituomas