Lucifer on jälkimmäinen puolisko nauhoituksista yhtyeen edellistä albumia (mainio :Emptiness:emptiness:emptiness:) varten, ja sen huomaa tasossa, mutta yllättäen ei melodioissa. Osa kappaleista on toki vanhaa tuttua tyyliä, tai siis tuttuja tyylejä, malliesimerkkeinä levyn avaava nimikappale ja sitä seuraava Naer Skóg Naer Fjöllum. Ihan kivoja biisejä, mutta eivät erityisiä.

Siksi niitä seuraava Megin Runar, omasta mielestäni yhtyeen ehdottomasti hienoin kappale koskaan, tulee täytenä yllätyksenä. Sen taustat ovat huomattavasti aiempaa tuotantoa rikkaammat, kuitenkin vain Kim Larsenin kuiskauslaulua korostaen eikä vallaten siltä tilaa. Sen jälkeen palataan taas yhteen perinteistä, lainattuun ja uudelleenmuotoiltuun runoon (tällä kertaa Thomas Campionilta). Sitten on vuorossa kaksi ihan toimivaa "perus" biisiä, molemmat kauniita mutta ei mitenkään mieleen jääviä lukuunottamatta jälkimmäisenä olevan Let It Be Ever Thus:in todella Death in June-maista kitaraa. Lopussa on vielä toinen osa edellisen kiekon Reficul-ambientkappaleesta ja hyvin finaaliksi sopiva musiikiton moniäänilauluversio nimikappaleesta. Kokonaisuus jättää lopulta aika kylmäksi. Se on "ihan kiva" yhtä kappaletta lukuun ottamatta, vaikka näyttääkin hetkittäin osviittaa yhtyeen äänimaailman kehittymisestä laajemmaksi. Kestää vertailun monen muun neofolk-levyn kanssa, mutta ei pärjää :Of the Wand and the Moon:in omille aiemmille albumeille.

Niille jotka omistavat jo kaksi edellistä. Muut aloittakoot niistä.

Jiituomas