Omnia - The Crone of War

Omnian neljäs täyspitkä vie yhtyettä yhä pitemmälle post-kansanmusiikin suuntaan. Joukkion koko on kutistunut kolmeen, mutta koska linjana on käyttää vain autenttisia instrumentteja ilman koneita, on rivistöjä täydennetty tarvittaessa vierailijoilla. Ulkomusiikillisilta osiltaan levyä on todella vaikeaa ottaa vakavasti. Se on pakattu kalliiseen, isoon digipack-formaattiin, monivärisen vihon kera. Promokuvat ovat niin korneja kuin mahdollista puolialastomuuksineen, poseerauksineen ja teräaseineen. Koko homma näyttää b-luokan sankarimetallilevyltä. Ja on aina hieman vaikeaa ottaa vakavasti tällaisia cross-culture -projekteja - Omnia on hollantilainen mutta tekee uuskelttiläistä musiikkia.

 

Artisti: Omnia
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: omakustanne
Julkaisuvuosi: 2004
Kokonaiskesto: 55:32
Kappaleita: 12

Näistä syistä itse tuotannon taso tuleekin melkoisena yllätyksenä. Yhtyeen muusikot nimittäin ehdottomasti osaavat asiansa. Linjana on Garmarnan ja Gjallarhornin kaltainen huoliteltu uusiokansanmusiikki, ei epävireinen neofolk tai Hagalaz' Runedance-tyylinen muka-kohtalokas pakanafiilistely (jälkimmäiseen tosin lipsutaan pari kertaa, mutta onneksi vain vähän). Aivan genren parhaiden bändien tasolle ei päästä, mutta lähelle kylläkin. Monissa sävellyksissä on sekä todella hurja tarttuvuus että tarpeeksi monimutkaisuutta ja omalaatuisia rakenteita pitämään tyylin pohjimmiltaan omaperäisenä, kaukana massatuotetusta RenFair -tavarasta. Välillä tosin jäädään juuri sille tasolle, erityisesti Fidhe Ra Huri-raidalla.

Kliseitä on toki kaikkialla, erityisesti sanoituksissa. Toisaalta, niin kuuluukin olla kun tällaista tavaraa tehdään, sillä se saa aikaiseksi "autenttisuuden" tunnun silloinkin kun kyse on kokonaan uusista kappaleista. Parhaiten toimivista raidoista osa on tanssittavan nopeita (The Wylde Hunt ja Morrigan) ja osa hitaita balladeja (Mabon ja The Bold Fenian Men). Vastaavasti myös musiikin heikoimmat kohdat löytyvät molempien puolelta. Erityisesti suomeksi sanoitettu Auta Luonto on kasa sekalaisia elementtejä jotka vain eivät pelitä yhteen. Ja vaikka tavoitteena onkin ollut häpeilemätön rempseys, esimerkiksi Jenny in't Foggen sanoitusta (kokonaisuudessaan "I can't see shyte/it be foggy.") olisi voinut ehkä hieman parannella - ja jättää vihosta pois kuvauksen sen syntymisestä yrttien avustuksella, oltiin hollantilaisia tai ei. Nimenomaisesti hiomalla turhaa pelleilyä ja uhoa pois tästä tavarasta saisi äkkiä valtavan hyvää, sillä tekninen ja sävellyksellinen puoli ovat jo todella mallikkaalla tolalla.

Yllättävän hyvä, tosin uponnee parhaiten juuri perinnemusiikin ystäviin.

Jiituomas


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

Omnia's fourth full-length work carries the band further on towards post-folklore sound. The size of the group has shrunk to three members, but as the key plan is to create everything with authentic instruments and no machinery, they use guest artist when needed. As far as non-musical parts go, it's very hard to take this record seriously. It's packaged in a large, very expensive-looking digipack with a big multi-colored booklet. The promo pictures are as corny as possible, with poses, blades and semi-nudity. By all accounts it looks like a second rate "heroic metal" album. It's also quite hard to completely seriously approach a cross-cultural band like this: Omnia being Dutch, but making neo-celtic music.

Thus the quality of the music comes as a huge surprise. The artists very, very clearly know what they're doing. The chosen musical style is polished neo-folklore, like that of bands like Garmarna and Gjallarhorn, not off-key neofolk or pseudo-fateful pagan mood music like that of Hagalaz' Runedance (although an occasional, but fortunately rare, slip towards the latter happens). Omnia does not quite reach the level of excellence of the most noted artists of the field, but they get very close. Many of their compositions are both extremely catchy and weird and complex at the same time, thus making sure the music is both original and enjoyable at the same time. This also means its far from mass-produced, routine RenFair stuff, although sometimes it does remain on that level (especially in Fidhe Ra Huri).

There are of course clichés everywhere, especially in the lyrics. On the other hand, that's an essential part in how the familiar charm and "authentic" feel is created into actually new songs. Some of the best tracks are fast and danceable (The Wylde Hunt and Morrigan), some of them slow ballads (Mabon and The Bold Fenian Men). Correspondingly the weakest tracks also exist in both styles. Especially Auta Luonto (which has lyrics in Finnish) is a collection of separate elements that just do not form into a functional whole. And even though the aim has been that of unabashed rowdiness, things like the text in Jenny in't Fogge (in its entirety "I can't see shyte/it be foggy") would have benefited from further refinement. Likewise, the story of its herb-induced origin would have been best left out, regardless of Dutch law being more tolerant. Precisely by removing such basically pointless foolery and boasting, the material here would develop into truly excellent shape. The required instrumental and compositional skills are already so clearly present.

Amazingly good. The optimal audience for this, though, will probably be within the listeners of folklore music.

Jiituomas