Yhtyeen tyylissä on tapahtunut selvää muutosta sitten edellisen (mini)albumin, erityisesti rytmin lisääntyessä, mutta äänijälki on yhä samankaltainen. Huolella tuotettu, kirkas äänimaailma yhdistyy outoihin rakenteisiin. Schwartze sonne on sirisevää ambientmaisemaa jonka päällä pulputtaa lyhyt toistuva biittisarja. Kappale tuntuu koko ajan odottavan seuraavaa kehitysvaihetta - jota ei koskaan tule. Efekti on hyvin toimiva, mutta jakanee selkeästi mielipiteitä.

Nimiraita on tanssirytmistä elektroa kyllästetyillä Rinneradio-tyylin vokaaleilla - mutta kaikki on tehty ilmeisen tahallaan niin ohuilla soundeilla ettei kappaletta oikeasti pysty soittamaan tanssilattialla. Aethyr alkaa lupaavana sovelluksena kuluneesta Crowley-samplesta hitaan rytmin kera, mutta venyy ylipitkäksi ja tylsäksi. Inauguration of the plasure dome on sekin hidasta, sykkivää elektroa, mutta mukaan lisätään todella mainiosti akustisia kilinöitä kellojen ja gongin oloisesti. Vaikka kappale jankkaakin paikallaan, täydellinen kaikutaso tekee siitä hämmästyttävän tehokkaan. Viimeisenä soi pitkä, tuulinen ja puusoittimen kolinainen Void within joka on huomattavan kaunis ja kekseliäs - ja samaan aikaan rasittavan junnaava. Tämä itse asiassa kuvaa koko albumia varsin hyvin. Through the Nothingness on (jos mahdollista) vielä edeltäjäänsäkin vaikeampi kiekko. Se on täynnä tuotantojäljen hyvin esille tuomia kekseliäitä palasia. Se on omaperäinen ja outo, palkitseva ja rasittava. "Kokemus sinänsä", sekä myönteisessä että kielteisessä mielessä.
Kaikessa puoliksi tutussa omalaatuisuudessaan ehdottomasti kuulemisen arvoinen.

Jiituomas