Erittäin sekalainen kokoelma kappaleita yhden löysästi tulkitun teeman ympäriltä. Aloittamassa on Ulver muualla julkaisemattomalla neofolk-kappaleella Synen, joka on tehty pian yhtyeen akustisen Kveldssanger-albumin jälkeen, ja kuulostaakin lähinnä sen ylijäämätavaralta.

Seuraavana on Blood Axis tyypillisimmillään:Michael Moynihan lausumassa mahtipontista runoa epävireisen rumpu &viulu -taustan päälle. Sitten hypätäänkin aivan toiseen tyylilajiin. The Electric Hellfire Clubin pirullisen vetävä Paradise Reclaimed on esimerkki hyvin tehdystä kaupallisesta kitaraindustrialista, ja onkin käsittääkseni nyt uudelleenjulkaistu yhtyeen viimeisimmällä levyllä.

Empire 44:n outo yritys yhdistellä teknoa, industrialia ja metallia ei toimi millään tasolla, ja heikentää muuten hyvän levyn tasoa rajusti. Paha mieli katoaa kuitenkin pian, sillä sitä seuraa Diabolos Rising. Teemaan todella sopivasti yhtyeeltä on otettu mukaan kakkosalbumilla oleva Die elektrischen Vorspiele, joka on rakennettu samannimisen rituaalin katkelman ympärille. Hakkaava, lähes minimalistinen tausta ja jylhää saksankielistä puhetta. Ugh! Siitä on hyvin luontevaa jatkaa Peter H. Gilmoren Vlad Tepes:iin, joka on "köyhän miehen Blood Axis"-vaikutelmastaan huolimatta jylhän komea. En tosin allekirjoita taiteilijan omaa määritelmää siitä, että puheen taustalla soiva musiikki olisi "in a hushed, almost holy fashion". Kokonaisuuden kerää kokoon N.A.O.S vahvasti Moon lay Hiddenin mieleen tuovalla hitaalla marssillaan, johon on liitetty naislaulua- ja puhetta.

Epätasainen, mutta varsin herkullinen kokonaisuus. Aika - lähinnä uudelleenjulkaisujen muodossa - on tosin ajanut siitä ehkä jo ohi.

Jiituomas