A Final Testimony

A Final Testimony on levy, jonka piti juhlistaa Las Palmasissa toimineen Seküencias de Culto -lehden/organisaation kymmenvuotista uraa. Se julkaistiin kuitenkin vasta kaksi vuotta myöhemmin (Hau Ruck! -yhtiön avustuksella), ja teema vaihtui zinen joutsenlauluksi. Heti ensi vilkaisulta näkee minkälaisessa asemassa lehti on ollut, sillä esiintyjälista on todella kovaa tasoa, ja kaikki tarjolla oleva materiaali on ennen kuulematonta. Useimmissa tapauksissa koko kappaleet, parissa on kyse erillisistä versioista.

 

Kokoelma
Formaatti: 2CD
Levy-yhtiö: WKN / Hau Ruck!
Julkaisuvuosi: 2004
Kokonaiskesto: 58:46 + 52:34
Kappaleita: 11+11

Oleellista on saman tien huomioida, että koska biisit on tehty levyä varten jo muutamia vuosia sitten, on osan artisteista tyyli kehittynyt melkoisesti sen jälkeen. A Final Testimonyn kohdalla on syytä myös todeta että osa esiintyjistä on valittu uransa pohjalta, toiset lupaavan tulevaisuutensa takia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että puolet tavarasta on erittäin hyvää ja puolet erittäin heikkotasoista. Jako menee jopa varsin suoraan ykkös- ja kakkoslevyn välillä, mikä on sinällään kuulijalle kätevää mutta varsin epäoikeudenmukaista toisen levyn muutamalle hyvälle kappaleelle jotka jäävät seuransa takia herkästi vähemmälle huomiolle.

Aloitetaan vahvemmasta puoliskosta: Sen avaa (ja II:n lopettaa) Tore Honoré Bøen tyylikkään uhkaava drone-ambient. Toisena on poikkeuksellisen rauhallisella päällä oleva Propergol, joka on sävyiltään ja tasoltaan silti aivan samaa luokkaa kuin yleensäkin. Sen jälkeen tulevat Operation Cleensweep ja Thorofon, jotka huvittavasti muistuttavat enemmän tyypillistä Propergolia kuin omaa tuotantoaan, vaikka molemmilla onkin ihan tunnistettavasti myös omaa tyyliään mukana. Molempien kappaleet ovat myös erittäin hyviä. ICK:n Giovinezza! (version autonome 2002) on periaatteessa vain ärsyttävää minimalistirätinää puhutulla italialla, mutta jollakin oudolla tavalla siihen on saatu erittäin paljon tehoa, ja kuulija alkaa huomaamattaan jammailemaan mukana. Myös kestosuosikkini IRM ottaa varsin rauhallisesti. Anatomy:Artaud pauhaa kyllä, mutta ei äänivallina vaan -maisemana. Se on hidas, ilkeä ja tehokas. Siitä siirrytään albumin ambient-vaiheeseen. Sekä Svartsinn, Inade, Raison D'être että Herbst9 esittävät erittäin itsensä oloista materiaalia, vaikkakin (omalla skaalallaan) aika keskitasoista sellaista. Toisin sanoen Svartsinn on ihan OK, kaikki kolme muuta erinomaisia kuten yleensäkin. Kiekon päättää Wolfskin joka on muutamaa pykälää edeltäjiään kevyempi ja heleämpi, muokkautuen tylsähköstä alusta huomionarvoisen kauniiksi ja omaperäiseksi äänimaisemaksi.

Paketin toinen, neofolk- ja neoklassis-painotteinen levy onkin sitten aivan eri tasoa. Sen aloittaa yleensä varsin tasokas Tribe of Circle uransa luultavasti huonoimmalla kappaleellaan koskaan. Vajaa viisi minuuttia dronemaista taustaa ja epäselvää ölinää. Koko raita olisi ansainnut jäädä julkaisematta. Toroidh jatkaa samojen kliseiden parissa kuin ennenkin, tässä tapauksessa esittämällä sellaisen humisevan, mitäänsanomattoman väliraidan joita kaikki martial industrial -levyt tuppaavat sisältämään. Biisin loppua kohti mukaan tulevat militanttiosuudet eivät sitä juurikaan paranna, vaikka niissä onkin varsin mainio rytmi. In Gowan Ring esittää jo perinteeksi muodostunutta epävireistä rutiini-neofolkkia joka yrittää epätoivoisesti kuulostaa Death In Junelta. Samoin tekee seuraavaksi Karnnos. Niiden jälkeen tulee Hekate joka ei kylläkään matki mutta on silti tylsä. Se kuulostaa huonoilla, puhevikaisilla vokaaleilla varustetulta amerikkalaiselta folk-rockilta. Kaikki tunnelmallisuus on poissa, ja sen paikalla on pelkkää korniutta. Myös Siebenin The Rattle of Drums on vähemmän kuin täydellinen, mutta edellisten jälkeen se on todella virkistävä tuulahdus vakavissaan ja tyylitajulla tehdystä (perus)neofolkista. Se jättää kuulijansa hyvälle mielelle. Novy Svet hassuttelee kappaleella Mañana jossa miesääni laulaa laiskasti laahaavan jousitaustan päällä. Tulos on kieltämättä varsin hauska, mutta ei sitä kovin montaa kertaa jaksa kuunnella. Camerata Mediolanense pyrkii mahtipontisuuteen, mutta jää heikkojen (live) soundien takia puolitiehen. Sävellys itsessään on ihan toimiva eikä sen italo (lue: "köyhä syntsa") -soundisuus ole ollenkaan pahimmasta päästä vaikka asettuukin kauniisti stereotyyppiin. Turbund Sturmwerk on myös hieman laimea soundeiltaan, mutta itse kappale (Zorn Gottes / Wrath of God, Hari Maguada - Mix) on juuri sellaista komeaa ja hidasta militantti-indua josta itse yhtyeen tuotannossa pidän kaikkein eniten. Instincts epäonnistuu sen sijaan tunnelmallisuudessaan varsin ikävästi. Yleensä "ihan kiva" luokassa liikkuvaa dark ambientia tekevä yhtye on mennyt lisäämään epäsävyisiä puhesampleja teoksensa keskelle, ja ne latistavat sen kokonaan. Tyyli on kuin vanhaa Mortiista, eli hiukan kekseliäs mutta lähinnä laahaava.

Tiivistyksenä vielä uudelleen: ensimmäinen levy on todella kovaa tavaraa, toinen lähes täysin turha. Ainakin minulle vahvat osat olivat silti ehdottomasti hintansa arvoisia - eli jos kakkoskiekkoa ajattelee bonuksena eikä 50% sisällöstä on kyseessä hyvä hankinta.

Jiituomas

 


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot