e 1999:1

Harvoinpa on ollut yhtä neutraalit ennakko-odotukset mitään levyä kohtaan ennen kuin ruotsalaisen, elektroakustiseen musiikkiin erikoistuneen Elektron-levy-yhtiön e 1999:1-kokoelmalevy on ehtinyt soida stereoissani. Itse lafka on uusi tuttavuus, samoin on tunnustettava artistien täydellinen tuntemattomuus minulle.

 

Kokoelma
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Elektron
Julkaisuvuosi: 1999
Kokonaiskesto: 65:50
Kappaleita: 7

Ja kuuntelemallahan materiaalin tasosta saadaan selko, joten ensimmäisenä ihmettelemään mitä pitää sisällään Palle Dahlstedtin lähes 12-minuuttinen kappale Rubber (1994-1996). Kuten nimi melkein paljastaa, koko kappale on tehty mm. raaputtamalla, hieromalla, paukuttamalla, rummuttamalla, puhkomalla ja puhaltamalla tavallisia mikitettyjä kumisia (ilma)palloja. Näitä ääniä on sitten loopattu, mutta yritetty pitää originaali äänimaailma mahdollisimman konkreettisena ilman manipulaatiota. Ideahan on mitä mainioin vaikka esim. Japanin suunnalla Aube ja Keiji Haino ovat myös kunnostautuneet kokeilemaan varsin erikoisia orgaanisia ja epäorgaanisia äänilähteitä. Ja kyllä minulle olisi läpi mennytkin, jos tämä olisi esitelty Auben uutena materiaalina. En voi silti sanoa, että innostuin kuuntelemaan teoksen montaa kertaa läpi. Menisi paremmin läpi performanssina/livenä.

Seuraavana levyllä on Anders Blomqvist teoksellaan Traces (1997). Tekijä tavoittelee tunnelmia teemaan, jossa vieraantuminen näyttelee keskeistä osaa. Musiikillisena välikappaleena tämän tilan saavuttamiseksi toimii ambient ja on myönnettävä, että 80-luvulta lähtien musiikkia säveltänyt Blomqvist onnistuu aika hyvin, sillä koko 9 minuuttia on varsin pätevää, joskaan omaperäisyydellään ei kovin maailmoja mullistavaa äänimaisemaa. Lähin musiikillinen vertauskohde voisi olla maanmiehensä Raison D'etre, paikoin hyvinkin lähellä vaikka välillä musiikki kuulostaa kauhuelokuvan soundtrackiltä.

Ja lisää etunimi-sukunimi-artisteja; Rune Lindblad sekä Optica II (1960). Teoksessa kuullaan välillä samantapaisia äänimaisemia kuin lähti muinaisen Commodore 64:n formulapelien kiihdytyksistä. Eli ajan patinaa on tiedossa ja oskillaattorit vinkuvat, mutta teosta pitääkin tarkastella samoin kuin Erkki Kurenniemen teoksia eli edelläkävijän ominaisuudessa, onhan teos jo yli 40 vuotta vanha ja Lindblad jo aikoja sitten edesmennyt (1923-1991). Mikäli aivan oikein olen ymmärtänyt, teos on kokeilu optiikalla ja soundeilla, jossa on linkitetty 35mm filmimateriaali kasettinauhuriin. Jos herra Lindblad eläisi eikä olisi kehittänyt uusia aluevaltauksia, niin nykyajan vastine musiikille voisi olla vaikkapa Suomen nauhalooppaaja-kaksikko Mnem. Parhaassa kolmanneksessa.

Sten Hansonin The Hooves of the Buck (1997) mukailee keskiajan moraalimallia, jossa usko on todellinen elämää ohjaava voima ja paholainen vakavasti otettava uhka. Keskiajan moraalin mukaan paha saa palkkansa lopussa, mutta näinhän ei kuitenkaan aina tapahdu todellisessa elämässä. Hanson antaakin sävellyksessään pimeyden ruhtinaan voittaa. Musiikillisesti teos sisältää välillä hyvinkin ärsyttäviä ääniä sekä vastapainoksi lyhyt pätkä todella kaunista keskiaikaista klassista kuoromusiikkia. Vaikka analogian näkee takaraivollaankin, tunnustan pitäneeni tästä reilun minuutin mittaisesta "oikeasta musiikkipätkästä" enemmän kuin runsaammin tilaa saavasta suhinan, röhinän ja kilinän sekamelskasta. Olisi vaatinut aavistuksen parempaa toteutusta.

Levyn lyhkäisimmästä kappaleesta (5:39) vastaa Sten Olof Hellström ja hänen Prequel (1997). Säveltäjän metodeihin kuuluu eräänlainen mielikuvitusmaailmojen käyttö ja näiden eri mielikuvitusmaailmojen tuotosten yhdistäminen samaan teokseen. Luovasta ideasta huolimatta itse musiikki ei kuulosta tässä tapauksessa kuitenkaan aivan yhtä mielenkiintoiselta vaan ennemminkin keskinkertaisesta kokeelliselta musiikilta. Psykedeelisyyttä kyllä löytyy, levoton teos.

Levyn ainoa ei-ruotsalainen (ainakaan syntyperäinen) artisti on puolalainen Lidia Zielinska teoksellaan Schon wieder diese weissen Mäuse (1996). Siinä missä joidenkin kansakuntien (kuten anglosaksit) traditioon "kuuluu" nähdä krapulassa tai muussa väsyneessä tilassa vaaleanpunaisia elefantteja, on puolalainen (ja mm. saksalainen) vastaava eläinhahmo valkoinen hiiri. Tämän häiriintyneen tunnelman Zielinska pukee musiikiksi kirkkain soundein, ei siis puhuta veltosta teoksesta. Harmi vaan kun tämäkin kappale sortuu kokeellisen musiikin helmasyntiin eli jättää tyhjän olon, ei vain jaksa kiinnostaa siellä täällä lentelevät äänet.

Päätösraitana kuullaan Patrik Thorellin biisi Ma (1996). Sana on japanista suomeksi käännettynä 'välissä' (engl. between). Tämä lähes 11 minuuttinen teos onkin kaksijakoinen, toisaalta elementtinä on japanilainen runo ja musiikillinen äänimaailma toisena. Paljon laitetaan sen varaan, että kuulija eläytyy runonlausunnan intonaatioon, rytmiin ja muihin sanojen äänenpainoihin. Sitä myötä runo alkaa elää omaa elämäänsä kappaleessa, jossa kuulija on "keskellä" runoa ja äänimaailmaa. Jälleen mielenkiintoinen idea, mutta se ei tarkoita että tämäntyylinen tavara kolahtaisi minuun, koska siitä jää liian helposti improvisoidun teoksen maku vastakohtana harkitusti valituille äänille.

Levystä on yleisesti todettava se positiivinen seikka, että kaikissa kappaleissa oli selvä tausta-ajatus tai motiivi, jota tekijät toteuttivat. Näinhän ei ole läheskään aina industrial-musiikissa, jossa sanoma on nykyään monesti "teinpä biisejä, kun oli semmoinen olo, että biisejä olisi kiva tehdä". Mikäpä siinä, mutta harvemmin saa lukea biisin todellisesta ideasta. Tämän levyn huono puoli sen sijaan oli, että kappaleet sopisivat huomattavasti paremmin vaikkapa taidemuseoiden installaatioihin tai performansseihin ja näihin he varmasti musiikkia tekevätkin. Valitettavasti vain osa jaksoi kantaa puhtaasti omilla musiikillisilla avuillaan stereoista kuunneltuna.

Kimmo Niukko


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

I've rarely had as neutral expectations for an album as I did with e 1999:1, a compilation from the Swedish electro-acoustic label Elektron. I must admit that I was completely unfamiliar with both the label and the artists represented on the disc. But since listening is the best way to find out, I dove in the contents of Pelle Dahlstedt's almost 12-minute piece Rubber (1994-1996). As you can almost tell from the name, the whole track has been made by manipulating (scratching, rubbing, slapping, drumming, piercing and blowing) ordinary rubber balloons connected to microphones. The sounds have then been looped while trying to keep the soundscape as authentic as possible without manipulation. The idea itself is very clever, despite the fact that for example Japanese artists like Aube and Keiji Haino have experimented with similar organic and inorganic sound sources. Had this been presented to me as "new amaterial by Aube", I would have believed it to be just that. I can't nevertheless say that I would have been inspired to listen to it several times, as the piece would probably function much better as a live performance.

The next track is Andreas Blomqvist with Traces (1997). In it the artist seeks mood to the central theme of alienation. The chosen method is ambient, and I must admit that Blomqvist - who has been composing music since the 80's - manages quite well, as the entire 9 minutes consist of quite competent (not extremely original, though) soundscapes. The closest suitable comparison is another Swedish artist, Raison D'etre, close whose work the song occasionally comes to, while at other times sounding like the soundtrack to a horror movie.

Continuing with the first-and-last-name artists is Rune Lindblad's Optica II (1960). The track has sounds reminiscent of the acceleration effects in ancient Commodore 64 formula racer games. Thus it's a trip to old times and screaming oscillators, but then again it is a piece that has to be examined in the same light as the works of Erkki Kureniemi, i.e. that of a pioneer of the genre. The track is, after all, over 40 years old, and Lindblad (1923-1991) himself has been dead over a decade. If I understood correctly, the piece is an experiment with sounds and optics, with a 35mm film linked to a tape recorder. If Mr. Lindblad were still alive, and would do such stuff now, a good contemporary comparison sounds-wise could be found in the Finnish tape-loop duo Mnem. One of the best tracks of the album.

Sten Hanson's The Hooves of the Buck (1997) follows the Medieval morality-pattern in which faith is the true guiding force of life and the Devil is a real, serious threat. Normally in that context evil gets what it deserves in the end, but since that doesn't always happen in real life, Hanson lets the Prince of Darkness win in his composition. Musically the piece contains sometimes very annoying sounds, but as their opposite also a short clip of truly beautiful Medieval chorals. Even though one could see the analogy with the back of one's head, I must admit that I really liked this slightly over a minute long slice of "real music" more than the confusing mass of hisses, grunts and clicks that gets the major part of the track. A slightly more refined production of the idea would have been necessary.

The shortest track on the record ( 5:39) is Prequel (1997) by Sten Olof Hellström. A method of the composer is the use of imaginary worlds and combining the products of those worlds into the same piece. Despite the creative idea, the music itself doesn't sound as interesting in this case, but rather like simply mediocre experimental music. A certain amount of psychedelic feel exists, though. A disquieting track.

The only artist on the album who isn't a born Swede is the Polish Lidja Zielinska. Her track is called Schon wieder diese weissen Mäuse (1996). White mice are in Polish (and German, for example) tradition an equivalent of the "mandatory" pink elephants people supposedly hallucinate when they're hung over or very tired. It's precisely that disturbing feel which Zielinska transforms into music with the use of clear sounds, so this is not in the least a slack piece. Unfortunately this song too fall victim to the most typical sin in experimental music.- it leaves an empty feel as the dissonant sounds simply fail to raise enough interest in the listener.

The last track is Patrik Thorell's Ma (1996). The word is Japanese, and means "between". This almost 11 minutes long piece has thus two levels, one of them being a Japanese poem and the other the musical soundscape. A lot is staked on the idea that the listener immerses into the poetry reading's intonation, rhythm and emphasis of the words. Through that the poem starts living a life of its own within the track, with the listener placed "between" it and the music. Again, an interesting idea, but that doesn't mean I like stuff like that, because it too easily leaves a sense of an improvisation instead of a track with carefully pre-considered sounds.

As a general positive comment, the record contains only tracks that have a clear idea or motivation in them, executed by the artists. This is definitely not always the case in industrial music, where the message often nowadays is just" I made some tracks, because I felt like it". (Which isn't bad, but not as good as being able to read about the real intent of the song.) The downside of the album was that the pieces would feel more at home as parts of art installations or performances, a use where the artists probably do aim most of their work. Unfortunately only a few tracks were strong enough by themselves to be truly of interest when listened to at home.

Kimmo Niukko