Hanna Hartman - Hanna Hartman

Hanna Hartman tekee musiikkinsa yhdistelemällä ympäri maailmaa kerättyjä kenttänauhoituksia. Mukana on ihan kaikkea, mm. oikeita soittimia, koneita, puhetta ja natinaa. Toisin kuin kuvaus voisi antaa olettaa, hän poikeaa useimmista saman tyylin muusikoista pikkutarkalla hienovaraisuudellaan. Eli materiaali rakentuu valtavasta määrästä hiljaisuutta jonka keskeltä nousee pieniä ääniyhdistelmiä. Nuo yhdistelmät on rytmitetty keskenään, ja lopputuloksena on huoliteltu kokonaisuus joka toimii kuulijaaan ambientin tavoin - mielentilana - vaikka onkin koottu aivan toisella tavalla kuin mielialamaisemat yleensä.

 

Artisti: Hanna Hartman
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Elektron
Julkaisuvuosi: 2002
Kokonaiskesto: 73:22
Kappaleita: 3

Virheettömimmin tämä toimii levyn ensimmäisessä kappaleessa, 21-minuuttisessa teoksessa Färjesånger, joka on tehty Ruotsin Radioteatteria varten. Se on mestarillinen yhdistelmä jossa irralliset äänet liittyvät loppua kohti yhä hurjemmiksi käyviin kauhuelokuva-jousiin, nousten hiljaisuudesta ja laskien takaisin siihen koko ajan kiihtyvällä tempolla. Deutschland RadioBerlinille tehty 36-minuuttinen Cicoria avautuu selvästi hankalammin. Sen elementit vaeltavat niin vahvasti ääripäästä toiseen, vaikka rytmitys koko ajan säilyykin, että seuraaminen yhtenäisenä teoksena on vaikeaa. Erityisesti sen ihmisäänen käyttö vieraannuttaa. Se on hieman liiankin hallitsevalla tavalla tuttua eikä oikein fuusioidu osaksi ympäröivää äänimaailmaa. Kappale ei ole missään tapauksessa huono, vain "vaikeasti pidettävissä", tunnelmaltaan jossakin Verden ambient-teosten ja Einstürzende Neubautenin radiokuunnelma-materiaalin puolivälissä. Viimeinen, Die Scrauben, die die Welt zusammenhalten, on levyn teoksista perinteisin. Hiljainen alku, kohoava jännitysteema, sitten puhetta (erinomaisesti loopattuna), sitten piipitystä ja yninää, jne. Paketti viimeistellään messulla ja huuliharpulla. Oikein hyvin käytetyt 16 minuuttia.

Hartmanin levy on mainio esimerkki toimivasta tavasta tehdä kokonaisuuksia pienillä palasilla, niin taitavasti sillä on käytetty samojen äänten palaamista mukaan kuvioon, välillä hetken, välillä kymmenien minuuttien päästä. Turha kikkailu on jätetty melkein kokonaan pois, ja keskitytty luomaan yhtenäisesti toimivia äänimaisemia.

Omassa tyylilajissaan levy on erinomainen, mutta saattaa olla vaikeasti lähestyttävissä tottumattomalle kuulijakunnalle.

Jiituomas


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

Hanna Hartman creates her music out of field recordings collected all around the world. There's practically everything in it, including real instruments, machines, speech and squeaks. Unlike one would easily imagine from that description, she differs from most other similar artists due to her sense of delicate small-scale precission. In other words, the music builds up from a base of silence, out of which rise short collages of sound. Those collages have been balanced with one another, and the end result works like ambient music - as a state of mind instead of just sounds - despite having been created in a completely different manner from most soundscape works. This effect appears most flawlessly in the album's opening piece, the 21-minute long Färjesånger that was made for the Swedish Radio Theatre. It is a masterful combination in which disparate sounds join horror-movie strings that become more and more furious towards the end, appearing from silence and then vanishing into it with an increasing tempo.

The 36-minute Cicoria, composed for DeutschlandRadioBerlin, is much harder to approach. Its elements flow with such a range from one end of the scale to another that despite its rhythmic integrity it's very hard to follow it as a singular work. Especially the use of human voice within it has an alienating effect, resulting from it being a too familiar, dominant sound that does not merge into the surrounding soundscape as an equal to the elements around it. The song as a whole isn't at all bad, just "hard to like". It has a feel somewhere between the more ambient works of Verde and the theatrical pieces of Einstürzende Neubauten. The final track, Die Scharuben, die die Welt zusammenhalten, is the most traditional piece on the album. A quiet beginning, a rising theme of tension, then speech (in the form of a brilliantly looped small clip), then squeaks and squeals, and so on. The package ties up with chanting and harmonica. A very, very well used 16 minutes.

Hartman's record is an excellent example of how large unified works of music can be made out of tiny dissonant pieces. It shows such skill in re-introducing previously heard elements into the structure, sometimes immediately, sometimes dozens of minutes later. Useless trickery has almost completely been excluded from it, and the artist has concentrated on creating soundscapes that work as a whole.

As a representative of its respective style this is an excellent album, although one that may prove hard to approach fort inexperienced listeners.

Jiituomas