Bizita Q - Exitus


Bizita Q tekee vapaamuotoista, jossakin jazzin, progen ja post-industrialin välillä seikkailevaa musiikkia. Linja tulee hienosti esiin heti avauksessa (Dancing in the Desert at Noon): juuri kun on jäänyt koukkuun kevyisiin ja letkeisiin Lemmenlaiva-
maisiin melodioihin koko homma hajotetaan hälyksi, ja kootaan sitten takaisin jollakin oudon luontevalla tavalla samaan melodiaan.

 

Artisti: Bizita Q
Formaatti: CD-R
Levy-yhtiö: omakustanne
Julkaisuvuosi: 2002
Kokonaiskesto: 41:32
Kappaleita: 8

Välillä Exituksen hetket ovat kuin Alamaailman Vasaroita, välillä kuin Ektroverdeä, välillä jotakin täysin omaa ja täysin omalaatuista. Siellä täällä on todella rasittavia ujelluksia, nekin muokattuina osaksi melodioita. Yhtyeen tulkinta puhtaasta noisestakin tapahtuu jazz-soundeilla niin ettei sitä pysty luokittelemaan. Välillä mennään pahasti harhaankin, kuten kappaleessa Inhaling the Infinite Sadness, jossa vuorottelevat liian raskas soitto, kevyt kakkosmelodia ja pienet lisäpalaset luovat kokonaisuuden sijasta vain sekasortoa. Sama koskee pitkää, hajanaista The Worst Misery Ever -raitaa.

Materiaalin ehdottomana vahvuutena on sen hallittu yllätyksellisyys - se että mitä tahansa voi tapahtua, mutta aina niin että yllätykset sopivat osaksi kokonaisuutta. Ärsyttävän tarttuvat melodiat vahvistavat pakettia vielä lisää. Toisaalta ongelmat myös pohjautuvat samaan asiaan: kun ei ole yhtenäistä linjaa, ei ole myöskään helppoa tarjota kokonaista kuuntelukokemusta. Siksi tällaiselle materiaalille ei ole olemassa sopivia kategorioita tai valmista kohdeyleisöä - asia josta voi toisaalta olla ylpeä, mutta joka ei taatusti helpota musiikillista uraa.

Paljon hyvää ja valtavasti potentiaalia, mutta myös hiomisen tarvetta.

Jiituomas


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

Bizita Q makes freeform music that travels somewhere between jazz, progressive rock and post-industrial. The opening track, Dancing in the Desert at Noon, represents this extremely well: just as one has been hooked on the light, groovy Love Boat -style melodies, the whole thing is broken into noise, and then re-constructed back - in a strangely natural-seeming manner - back into that same melody.

Some moments on Exitus are like those of Alamaailman Vasarat, at other times it's like Ektroverde, and some times it's something completely individual and extremely weird. Here and there are immensely irritating squeals, yet those too have been worked into the melodies. Even when making pure noise the band is using jazz sound, thus making it impossible to categorize. There are times where the material doesn't function at all, such as on the track Inhaling the Infinite Sadness. It's made out of too heavy instrumentation, a light secondary melody and some extra pieces, in a piecemeal manner that creates just confusion instead of forming a complete composition. The same goes for the long, dissonant track The Worst Misery Ever.

The definite strength of the material on Exitus is its controlled surprise effect, the feel that at any moment anything may happen, but it will always work as a part of the whole. The irritatingly catchy melodies make it even stronger. The problems, however, are also related to the same things: without a definite style it's hard to provide a holistic listening experience. Thus for material like this, no good categories or any ready audience exists - something that may be a matter of pride, but will certainly not help the musical career of the artists.

There's a lot of good stuff here, and immense potential, but also some definite need of further polish.

Jiituomas