Desiderii Marginis julistaa levyn teemana, nimensäkin mukaisesti, ihmisten epäsovusta aiheutuvaa mielipuolisuutta ja alleviivaa sitä preussilaisen sotateoreetikko Carl von Clausewitzin kuuluisalla tokaisulla runsaan 170 vuoden takaa: "War is a continuation of politics". Bändi haluaa kuitenkin tiedotteessaan korostaa ettei se edusta minkäänlaisia poliittisia tai ideologisia suuntauksia vaikka toisaalta kansiteksteissä todetaankin kuinka masentavan turhaa ihmisten keskinäinen taistelu on ilman poliittisen vision tuomaa päämäärää.

Politiikasta voisi tietysti todeta, että yllä mainitun sitaatin käyttäminen levyssä on kieltämättä vähän kliseinen ratkaisu, koska lausahdus on niin kulunut ja paljon käytetty.
Sopii lisäksi pitää mielessä von Clausewitzin olleen valistuksen ja romantiikan ajan vaihteen kasvatti, joka ei vielä ollut nähnyt demokratian syntyä eikä näin ollen välttämättä ymmärtänyt sen periaatteisiin kuuluvaa sananvallan politiikkaa. 1900-luvun merkittävimpiin intellektuelleihin kuuluva ranskalainen Michel Foucault onkin vuonna 1976 tutkiessaan sodan alkuperän problematiikkaa nyky-yhteiskunnassa kääntänyt von Clausewitzin ajatuksen nimenomaan toisinpäin: "Politics is a continuation of war". Se politiikasta eikä toki ole syytä epäillä etteivätkö saksalais-romanttiset iskulauseet sopisi industrial/ambient genreen…

Pelkästään näillä tiedoilla voisi levyltä odottaa riitasointuisia äänivyörytyksiä tai edes mahtipontista ja menevää patarumpumusiikkia. Kuitenkin kolmas albumi tältä ruotsalaisartistilta sisältää edelleen aavistuksen Raison d'Etren hengessä kulkevaa ambient-tunnelmointia. Turhautumisen lisäksi Strife tuokin esille vielä enemmän kansipapereissa esitetyn ajatuksen aiheuttaman masennuksen kuvauksia, jotka kiteytyvät rauhallisesti ja melankolisesti soljuvina sävelkulkuina. Musiikki onkin lähes leijailevaa, ennen kolmantena olevan A failure of liberty -kappaleen loppupuolella olevia sähiseviä pulsseja. Myös seuraava biisi From glory to where on kyllästetty industrial-henkisillä äänimaisemilla, joka tuo hieman teemaan kuuluvaa karuutta levylle. Kuuluu levyn parhaimmistoon sopivasti puolivälissä.

Oikeastaan voisi sanoa ettei levyn alkuosasta jää käteen mitään ihmeellistä tai ainakaan levyn huippuhetkiin kuuluvaa materiaalia, joskaan huonoksikaan sitä ei missään nimessä voi kutsua. Sen sijaan levy suorastaan paranee loppua kohti ja toisinaan kiusaus on melkoinen hypätä pari ensimmäistä kappaletta ohi jopa suoraan kuudentena olevaan biisin Deceit, joka alkaa heti luulot pois ottavilla, sähköisesti leijuvilla kauniilla melodioillaan. Kappale etenee hypnoottisen mukaansatempaavasti seuraavat reilut viisi minuuttia ennen mielenkiintoista Nightraid:ia, jonka muokatuista puhesampleistä ei tosin aivan saa selkoa. Siinä biisissä kuullaankin sitten myös ennustamiani pommin ujelluksia, mutta melko maltillisesti käytettyinä.

Levy huipentuu päätösraitaan The sweet hereafter, joka myös päätyy Strife:ltä suosikkibiisikseni. Kauniin pianomelodian taustalla ujeltaa jo aiemmin tutuksi tullut sähköinen soundi, joiden päälle maalattu syntikkamatto tuo sopivaa ilmavuutta. Yksinkertaisella, mutta toimivalla reseptillä tehty kappale.

En nyt aivan klassikkohyllyyn lähde levyä viemään koska osassa biiseissä ei ollut sitä tarttuvuutta tai monipuolisuutta, jota mestariteoksilta odotan. Keskitason yläpuolelle se on kuitenkin helppo nostaa parin hittinsä ansiosta eikä varsinkaan CMI-fanien tarvinne kauaa miettiä hankintapäätöstä.

Kimmo Niukko