Decadence - Where Do Broken Hearts Go?

Tästä levystä pitäisi kovin mielellään. Sillä on valtavan hyviä ideoita, palasia ja tyylikästä röyhkeyttä. Jostakin syystä se ei silti kunnolla toimi. Tyylinä on välillä mahtipontinen neoklassinen, välillä folk, välillä melodinen darkwave. Päällä on joko miehisiä puhevokaaleja tai naislaulua, joista jälkimmäinen asettuu kovin harvoin sujuvaksi kokonaisuudeksi melodioiden kanssa. Tavara on toteutettu ilmeisesti varsin pitkälle oikein instrumentein, mutta se kuulostaa usein hyvin koneelliselta ja keinotekoiselta. Tässä, ja tuotannossa joka antaa palasten jäädä erilleen, on levyn ilmeisin heikkous.

Artisti: Decadence
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Cold Meat Industry
Julkaisuvuosi: 2005
Kokonaiskesto: 47:14
Kappaleita: 10

Lyriikat ovat tavallaan ongelma, tavallaan ei: kliseitä on toisaalta paljon, toisaalta seassa on runsaasti aivan mainiota, tietoisen kornia häpeilemättömyyttä. Tekstit tyyliin "You always told me there would be no other man / so I'll tattoo my cock S.I.N. / for Self destructive, Innocent and Naive..." ja "just give me a moment / to put on my ethical cockring" pelaavat kontekstissaan varsin mainiosti, ja levyä hallitseva homoeroottinen lataus sekä "ase ja unelmat" -tematiikka toimivat ihan mukavina johtolankoina kautta linjan. Albumilla on silti aivan liikaa suurta yleisöä kosiskelevaa pikkupaheellista fiilistelykamaa, jotta sen voisi ottaa vakavasti, mutta on silti todettava, että kiekon avaava Good Boys go to Heaven - Sperm & Honey ja varsinkin sen päättävä erittäin musikaalimainen With a Dream & a Gun toimivat melkoisen kauniisti. Veikkaan että tälle on isot yleisöt puristipiirien ulkopuolella, erityisesti tunnelmagotiikan ystävien suunnalla. Mukana on todella paljon hyvää, mutta ei loppuun asti hiottuna, ja siksi lopputulos täytyy hyväksyä hieman huvittuneella ymmärryksellä.

Parhaimmillaan hävytön ja hävyttömän kaunis, silti rahkeita vielä paljon parempaankin jälkeen olisi ollut. Ei tämä mikään mestariteos ole, mutta niin kertakaikkisen tarttuva kuitenkin, että huomaan sen olevan jatkuvasti soimassa kotonani. Hiukan hiomista, vähän paremmin häivytetty aksentti ja pikkuisen lisää voimaa puheeseen, niin tässä on vakava haastaja Ordo Rosarius Equilibriolle.

Jiituomas


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

This is an album I'd really love to like. It contains lots of very good ideas, pieces and stylish arrogance. Yet, for some reason, it doesn't work as well as it should. The album's musical style varies between grandiose neo-classical, folk and melodic darkwave. On top of that there is either spoken male vocals or female singing, the latter of which rarely completely fits with the background. The music has apparently been done with mostly "real" instruments, but nevertheless sounds quite often machine-based and artificial. This, and a production style that leaves key elements too distant, are the album's most obvious flaws.

The lyrics are partially a problem, partially not: there are lots of clichés, but on the other hand they're interspersed with loads of brilliant, intentionally corny and unabashed statements. Texts like "You always told me there would be no other man / so I'll tattoo my cock S.I.N. / for Self destructive, Innocent and Naive..." and "just give me a moment / to put on my ethical cockring" work really well in their given context, and the omnipresent homoerotic charge as well as the dominant theme of guns&dreams function as nice thematic lines throughout the whole album.

There is still way too much mainstream-facing semi-naughty mood-material for the record to be taken seriously, though. But it must be said that both the opening piece, Good Boys go to Heaven - Sperm & Honey and especially the final track, the musical-like With a Dream & a Gun are very nice indeed. My guess is that this album has a large target audience outside purist circles, especially among friends of mood-gothic stuff. There's much good on it, just not in a refined enough form, and thus the end result must be taken with a slightly amused perspective.

At its best this is an unashamed and unashamedly beautiful creation, yet it's clear that Decadence could have done even better. This isn't a masterpiece, but it's so catchy that I find myself listening to it over and over again. A bit more refinement, a bit less obvious an accent in the vocals and a bit more strength into the speech, and this band will be a serious competitor to Ordo Rosarius Equilibrio.

Jiituomas