Dead Metal Trio - s/t

Dead Metal Trio ei nimestään huolimatta soita edelleenkään kalmametallia. Sen musiikkia voisi pikemminkin kuvailla klassisvaikutteiseksi kokeellisuudeksi, jossa viulu, akustinen kitara ja haitari kilpailevat johtoasemasta. Yhtyeen tyyli ja tavara ovat todella vaikeita lähestyttäviä, ja raskasta kuunneltavaa, mutta samalla monella tapaa hyvin kekseliäitä. Edelleenkin jää olo, että materiaali pitäisi kokea livenä, mutta toimii se näinkin. Tunnelma liikkuu jossakin kiukun ja huuman välimaastossa, varsinkin kun Toni Perttulan haitari sahaa maanisimmillaan.

Artisti: Dead Metal Trio
Formaatti:
cd
Levy-yhtiö: omakustanne
Julkaisuvuosi: 2010
Painos: 100 kpl
Kesto: 28:03
Kappaleita: 4

Selkeästi kyse on ennen kaikkea klasaritavaran ystäville suuntautuneesta musiikista, sen verran perehtymistä vaativissa sävyissä mennään. Mukana on kuitenkin myös hämmentäviä yhteissoitto-osuuksia, jotka vaikuttavat myös muilla tasoilla, ja miellyttänevät vähemmän genreen uppoutuneitakin. Oman hirtehisen lisänsä pakettiin tuovat kappaleiden nimet kuten Pensaassa vaanii nalle / nallen uhrit, jotka vähintäänkin hämmentävät kokemusta entisestään.

Haastavaa, hankalaa ja ovelaa samalla kertaa. Valikoituneen yleisön tavaraa, totisesti. Mutta heille herkkua.

Jiituomas


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

Dead Metal Trio, despite its name, does not play death metal. They can be rather described as classical-based experimentalism, in which accordion, acoustic guitar and a violen battle for prominence. Their style of music is very hard to approach, and difficult to listen to, yet at the same time highly clever in many ways. I continue to get the feeling that their material would be best experienced live, but it does work on a record, too. The mood floats somewhere between fury and entrancement, especially when Toni Perttula’s accordion grinds at its most manic stage.

This is obviously music directed mostly at fans of classical styles, the elements included are definitely ones that require some expertise in interpreting them. There are, however, also some strange joint-play parts, which work on other levels, and will appeal also to less versed listeners. A bit of extra weirdness is added to the mix by the FInnish track names, which create contrast, to say the least.

Challengin, difficult and clever, all at the same time. For a very select audience only, indeed. But for that audience, a delicacy.

Jiituomas