Peter Bjärgön (mm. Arcana, Sophia) soololevy lähtee käyntiin hyvin tutuissa tunnelmissa. Avaava nimikappale on mahtipontista syntsavetoista neoklassista, johon lausutaan hitaasti vakavia tekstejä, pitkälti Arcana-maisissa tunnelmissa. Veto kuitenkin toimii, sillä se sekä kutsuu kuulijan mukaansa että muistuttaa loistavasti siitä miksi Bjärgöllä on faninsa. Tästä eteenpäin kuitenkin mennään hidasta alamäkeä. Jokainen levyn kappaleista on kaunis, mutta niissä ei ole Bjärgön muiden projektien kiistatonta voimaa. Ne toimisivat hyvinä, syvällisinä väliraitoina voimakkaampien kappaleiden seassa, kuin vastaavat artistin muussa tuotannossa, mutta laitettuna putkeen ne eivät jaksa kannatella kiinnostusta.

Sekaan mahtuu onneksi poikkeus, hyvin tutulta melodisesti, mutta silti jotenkin uudelta, kuulostava The Death of Our Sun. Se on hieno kappale, joka asettuisi näppärästi moneenkin kontekstiin. Totuus kuitenkin on, että The Architecture of Melancholy on varsin heikko, parhaimmillaankin keskinkertainen, teos Bjärgön tuotannossa. Artistilta joka on tehnyt lukuisia loistavia albumeita voi odottaa enemmän, eikä tässä saavuteta kuin pieni välähdys siitä miten asiat voisivat olla.

Väliteos, ei sen enempää, artistilta jolta on jo vuosikausia ollut lupa odottaa mestariteoksia. Uponnee lähinnä kiihkeimmile faneille ja Arcanaa kuulemattomille. Muille The Architecture of Melancholy jää varsin vaisuksi, muutamista kauniista ideoistaa huolimatta.

Jiituomas

Peter Bjärgö’s (e.g. Arcana, Sophia) solo album starts off in very familiar moods. Its opening title track is made of bombastic synth-driven neo-classical, on top of which are slowly spoken serious texts, in a very Arcana-like way. That move does work, however, as it both draws the listener in and reminds him of why Bjärgö has his fans. From that point on things nevertheless go downhill. All of the tracks are beautiful, but they do not have the undeniable strength that is present in Bjärgö’s other projects. They would function just fine as good, deep tracks between more distinct songs, just as similar works do on the artist’s other albums, but put in a row they do not stay interesting.

Luckily there is also one exception, The Death of Our Sun, which has a very familiar-seeming melody, yet somehow still feels new. It is a fine song that would fit in many environments. The truth however is that The Architecture of Melancholy is a quite weak, at best mediocre, work amongst Bjärgö’s albums. From an artist who has created several brilliant records, we can expect much more, and here we see just a tiny glimmer of how things could be.

This is an in-between work, from an artist from whom it has for years been normal to expect masterworks. It will probably find its likers from amongst hardcore fans of Arcana and those who have not heard Arcana at all. For others, The Architecture of Melancholy remains uninteresting, despite its occasional beautiful ideas.

Jiituomas