Brighter Death Now - Disobey

 

Levypuolen konsertti vuodelta 1997 käynnistyy hitaasti Intro-vertin myötä. äänekkäällä puhesamplella, johon hiljalleen nousee hälyä mukaan. Noin puolivälissä raitaa päästään lopulta vauhtiin, ja siinä pysytäänkin koko tunti. Jylhän alun jälkeen Adipocere on juuri sitä mitä kuuluukin, jyrsivä ja hypnoottinen. Convulsive jatkaa samaan suuntaan, ja koko alkupuolisko kiekkoa tuntuukin siltä kuin jyrää käännettäisi aina yhtä vaihdetta kovemmalle. Vaikutelma on todella hypnoottinen.

Artisti: Brighter Death Now
Formaatti: DualDisc
Levy-yhtiö: Cold Meat Industry
Julkaisuvuosi: 2005
Painos: 2000 kpl
Kesto:
59:17+57:53 min
Kappaleita: 7+6
DVD-ekstrat: kuvagalleria, tekijätiedot

Matricidalin kohdalla vaiuhti hidastuu, mutta teho ei laske. Tulkinta on häijy ja kauhuelokuvamainen, vaikka puhesample hallitseekin kaikkea. No Pain palauttaa taas vauhdin päälle, likuen hienon vaihdon kautta pauhaamaan. Se on muuta kiekkoa selvästi diskanttisempi, riipien korvia samalla kun huuto tykittää päälimmäisenä. Tästä siirrytään WARiin, joka lisää edelliseen valikoimaan hakkaavan rytmikkyyden joka paljastuu äänivallin alta. Häiriintynyt lapsikuorosointi johdattaa viimeiseen kappaleeseen, joka on cover-versio lempikappaleestani Deutsch Nepalin tuotannossa, Thomas 29 Needles (tässä nimellä 29 Bleedholes). Tulkinta on rujompi, ja kerrassaan mainio fuusio lavalla olevien miesten tyyleistä. Se on myös loistava lopetus albumille, jättäen rytmisyydellään koko keikan teemat soimaan päähän.

Heti kun DVD-puolen lyö koneeseen, tietää mitä on luvassa. Käynnistyskuva kertoo kaiken. Konsertti on taltioitu 17.5.2003 Rostockissa, legendaarisella M/S Stubnitzilla. Lavalle saapuvat "Doris" (Roger Karmanik) ja "Emma Nurminen" (Lina Baby Doll), pukeutuneina vanhoiksi rouviksi. Epäilyttävästi Kummeli-hahmoista Heikki Silvennoista muistuttava Lina lyö bassostaan I Wish I Was A Little Girl - Againin alkutahdit, ja sitten mennään. Ääni välillä heittelehtii hiukkasen, mutta esityksen voima pysyy aina. Efektejä on varsin vähän, ja ne keskittyvät lähinnä crossfadeen ja muutamiin karkeisiin kuvioihin sekä taustavideon klippeihin. Leikkaus on hyvin hidas ja suuri osa kuvista alaviistosta tulevaa. Kaikki vaikuttaa käsikameralla otetulta mutta hyvin sujuvalta. Avausraita on hitaampi, angstisempi ja vähemmän punk kuin levyllä. Tyylikkäästi uudelleenmuokattu, ja todella voimakas. Voices tulee pauhaavana, yllättävänkin intensiivisenä. Sini-puna -sävyisissä kuvissa näkee artistien sekä keskittyvän työhönsä että eläytyvän mukaan, usein myös selvästi nauttien lavalla olostaan. Innerwar soi vihaisena, kiihkeänä ja erittäin hienona. Sen jälkeen asut vaihdetaan normaalimmiksi kameran tarjotessa erinomaista yleiskuvaa. American Tale toimii ikään kuin vaihdoskohtana, sen hilitty rakenne taustoittaa järjestelytoimia lavalla.

Sitten alkaakin I Hate You, joka (ei yhtään yllättäen) on se setin kovin raita. Kappale on tällä kertaa hyvin henkilökohtaisen oloinen. Se on lajempi kirjoltaan - Roger ottaa voimakkaasti kontaktia ylesiöönsä, mutta välillä myös käpertyy pöydän taakse. Siellä täällä seassa on pitkiä selkeitä tekstiosuuksia, jotka muuttavat kappaleen mantrasta paikan päällä koettavaksi kiukuksi. Loppua kohden on myös riemuisaa pomppimista otsikon tahtiin lavan edessä. Koko biisin ajan kaikessa on juuri sellainen tuntu joka erottaa hyvän live-sovituksen perusversion toistamisesta. DVD:n päättää Happy Nation, joka on lähes yhtä kova kuin edellinenkin biisi. Tehokkaan raidan jälkeen soivat vielä loppumusiikki ja sen seurana pientä naksua koneista ja feedback-ääntä. Kahdeksan minuutin jälkeen se päättyy, ilman että selvästi ilmassa olevaa encorea tulisi. Mikä sopiikin koko tunnelmaan mainiosti. Disobey näyttää juuri sen BDN:n joka on kaikkein kiinnostavin: rankan, energisen, henkilökohtaisen mutta ei ylitseampuvan kylmän. Molemmat keikkataltioinnit tuovat esityksen lähelle kotiyleisöä, ja näyttävät mistä paikan päällä on ollut kyse. Levyllä oleva keikka on selvästi intensiivisempi, DVD:llä oleva viihdyttävämpi. Kontrastia on riittävästi siihen että molemmat ovat oleellisia osia tässä kokonaisteoksessa.

Artistinsa näköinen, voimakas ja jatkuvasti kiinnostava. Ainakaan minä en osaa kaivata enempää. DVD-ostoksia vierastaville todettakoon, että tätä voi rauhassa pitää hienona livelevynä, jonka bonuksena saa kuvamateriaaliakin. Jo pelkkä a-puoli on kirkkaasti koko hinnan arvoinen.

Jiituomas


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

The concert on the album side of the disc starts slowly with Intro-vert. there is a loud speech sample, which is proceedingly accompanied by noise. About half-way to the track the necessary momentum has been gained, and that feel is not relinquished during the rest of the hour. After the tough beginning, Adipocere is exactly what it should be, gnawing and hypnotic. Convulsive continues in the same direction. Therefore it seems that the entire first half of the disc constitutes of each track shifting one gear hingher. The effect is extremely captivating.

At Matricidal the speed slows down, but no strength is lost. The interpretation is mean and horror-movie like, even as the whole piece is dominated by a vocal sample. No Pain restores the speed again, coming through as a full waal through an excellent track change. The piece is far more high-toned than the rest of the album, shredding ears while the screams shoot out on top of it. From this follows WAR, adding to the former image a pounding rhythm revealed under a wall of sound. A disturbed childern's choir leads to the final track, a cover version of my favorite Deutsch Nepal track ever, Thomas 29 Needles (called here 29 Bleedholes). This version is much rougher, and an excellent merge of the individual styles of the two men who are on stage. It is also a briliant end to the album, as its rhythm leaves all the themes of the show playing in a listener's head.

As soon as you insert the DVD side into a player, you know exactly what's coming. The load-up picture says it all. The concert itself has been recorded in Rostock on May 17th, on the legendary M/S Stubnitz. Doris (Roger Karmanik) and Emma Nurminen (Lina Baby Doll) enter the stage, dressed as elderly ladies. Lina (heavily resembiling a character from the Finnish comedy Kummeli) strikes from his bass the opening chords of I Wish I Was A Little Girl - Again, and then it's all in motion. The sound occasionally wavers a little, but the power of the performance stays on at all times. There are few effects being used, those few being mostly crossfades, a couple of rough images and some material from the backdrop. The cuts are very slow and there is a lot of upwards-taken view. Everything looks like it has been taken by handcam, yet works quite nicely.

The opening track is lower, more angsty and less punk than the original. Stylishly re-processed and very strong. Voices comes out as raging, being surprisingly intense. Under the red-and-blue lights one can really see the artists concentrating on their work as well as immersing to the music, often also clearly enjoying what they are doing. Innerwar is angry, passionate and extremely fine. After that piece ends, the artists remove their costumes while the camera gives viewers excellent panning shots of the place. American Tale works as an interlude piece, giving background music to the arrangements being done on stage. And then starts I Hate You, being the most powerful track of the show (which is really no surprise). This time the song sounds very personal. It has a wider range, with Roger taking more than usual contact with the audience but also occasionally curdling behing a desk. here and there are long, clear text parts that transform the piece from a mantra to rage that is happening at that very moment. Near the end there is also some jumping in front of the stage while repeating the title of the track. Everything in that song contains precisely the feel that separates a good live version from a repetition of the material that is on the original album. The DVD ends with Happy Nation, which is almost as strong as the track before it. It is then followed by an outro accompanied by some small clicks from the machinery and some feedback sounds. After eight minutes it ends, without us seeing the encore that seems to be in the air the whole time. Which fits the feel of the show perfectly.

Disobey gives us the BDN that is most interesting: hard, energetic, personal, but not too cold. Both performances take the show close to a home audience and show what it it was like to be there in person. The gig on the cd is more intense, the one on the DVD more entertaining. There is definitely enough contrast between them to make both sides an integral part of this record.

It looks very much like the artist performing, staying strong and constantly interesting. I for one could not want more. For those reluctant to buy DVDs let it be stated that this can be easily treated as a fine live album, as the bonus of which one also gets some great picture material. Even just the A-side would be definitely worth the full price, no question about it.

Jiituomas