Atrium Carceri - Ptahil

Tuottelias Simon Heath jatkaa tällä jo neljännellä kokopitkällään jonkinlaisen oman synkän fantasiamaailmansa tutkimista kauhuelokuvamaisella musiikillaan.

 

Artisti: Atrium Carceri
Formaatti: CD
Levy-yhti÷: Cold Meat Industry
Julkaisuvuosi: 200
7
Kesto: 56:46

Kappaleita: 13

Levyn avaa yllättäen erittäin kauniin surullisella naislaululla, josta kansivihkosen mukaan vastaa Antonia Simonovic. Valitettavasti Simonovocin osuus jää siihen, ja loppulevy rullaa hyvin erilaisissa merkeissä. Atrium Carcerin tutun sliipattu "elokuvasoundi" alkaa olla jo tavaramerkinomainen. Tällä kertaa tosin aiemmista puhtaan goottilaisen kauhun tunnelmista ollaan siirrytty sähköisempiin ja koneellisempiin tehdashallitunnelmiin. Usein tuntuu kuin Heath olisi halunnut ottaa vanhan ruotsalaisen death industrial-soundin ja päivittänyt siitä oman hifiversionsa. Vaikka itse en ajatukselle juuri syty, se kuitenkin toimii, ainakin paikoittain. Tai se toimii kappaleilla jossa teollisuussoundit ovat toissijaisessa asemassa, tukemassa Heathin omia vahvoja elementtejä. Tällaisia tapauksia ovat esim. erittäin kauniiden utuisten meloioiden varassa toimiva A Path through Remembrance, tai reilusti sähköisten biittien kanssa toimivat Reborn ja Meltdown, joissa on selkeitä Nine Inch Nails-maisia vivahteita. Enemmän synkkien tehdas/kellaritunnelmien varaan rakentuvat kappaleet taas tuntuvat juuri nimenomaan death industrialilta josta on viety kaikki särmä pois tekemällä siitä siistiä ja kliinistä.

Atrium Carceri on mielestäni monessa suhteessa kuten nykypäivän digitaalitehosteiset kauhuelokuvat: kaunis ja sliipattu, mutta sisältö tuntuu jotenkin sieluttomalta. Samalla minun on myönnettävä että tällaisen elokuvamaisen musiikin saralla Heath on kehittynyt erittäin taitavaksi ja hänellä on selkeä soundi ja tyyli. Ehkä tämä levy ei asetu aivan kahden edellisen taholle. Teollisuusestetiikan ymppääminen tyyliin mukaan ei ole täysin onnistunut veto, sen sijaan Nine Inch Nails-vaikutteet istuvat Heathin tyyliin erittäin hyvin. Ei antihifisteille tai rosoisuusesteetikoille (jotka varmasti tietävät välttää Atrium Carceria joka tapauksessa), mutta helposti lähestyttäviä kauhuelokuvatunnelmia ja ammattimaisia soundeja hakeville oikein suositeltava ostos.

John Bj÷rkman

 


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

On his fourth fullength album, the productive Simon Heath continues exploring his own dark fantasy world through the means of soundtracklike music.

The album opens somewhat surprisingly with beautfully sad female song, performed by Antonia Simonovic. Unfortunely her part lasts only for the first track, and the rest of the record progresses in very different settings. Atrium Carceri´s polished "cinema sound" has become so familiar it is already like a trademark. This time however, he has moved from his traditionally pure gothic horror atmospheres closer to machinelike factory-hall aesthetics. It almost seems as if Heath has wanted to take the old Swedish death industrial sound and updated it into his own hi-fi version. Although this idea does not appeal to me in particular, I must admit it works, at least sporadically. Or rather; it works in cases where the machine sounds take a secondary position, backing up Heath´s proven strong areas. Such examples would be A Path through Remembrance, based on very beautiful ethereal melodies, or tracks taking an obviously "technologicized" approach with electronic beats, such as Reborn or Meltdown. On these beat-driven tracks I can sense some clear Nine Inch Nails-influences, which actually suits Atrium Carceri very well. Tracks relying mostly on dark cellar/factory elements again sound exactly like I was afraid of: death industrial robbed of all its gritty oppressiveness by being made clean and clinical.

In many ways I feel Atrium Carceri is like todays digitally enhanced horror movies: it has a professional, polished beauty, but the content seems lacking in spirit. Albeit I must admit that Heath has grown to be very skillful in this type of "cinema music", and he has developed a clear sound and style. Still, this record does not quite reach the level of the two previous ones. Bringing in industrial aesthetics is not the most successful move, whereas the Nine Inch Nails-like nuances seem to fit in well. This one is definitely not a record for friends of gritty low-fi sounds (who have probably learned to avoid Atrium Carceri by now), but those looking for easily approachable soundtracklike music with a professional sound should look into this.

John Bj÷rkman