Atrium Carceri - Cellblock

Nimestään huolimatta ruotsalaisen Simon Heathin soolotuotos Cellblock yllätti minut todella. "Darkwaven uudistaminen" -tyyppisten viittausten jälkeen minulla olikin kädessäni kolme varttia hienostunutta dark ambientia yhdistettynä hitaisiin rytmeihin. Varsin lähelle pääsee visioimalla Caulin ja No Festival of Lightin tasapuolisen yhdistelmän. Edellisestä äänimaisemallisuuden ja melankolian, jälkimmäiseltä rummun ja lyhyiden hälypätkien taktisen käytön. En silti tippaakaan syyttäisi Atrium Carceria plagioinnista, niin omanlaisensa lopputulos on. Surullisen kaunis, mutta ei niin paljon että sen unohtaisi taustalle.

 

Artisti: Atrium Carceri
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: Cold Meat Industry
Julkaisuvuosi: 2003
Kokonaiskesto: 42:57
Kappaleita: 12

Cellblock jää silti kauas alan suurimmista helmistä. Nykyisiä ambientlevyjä piinaava etäisyyden tuntu on mukana, vaikkakaan ei yhtä pahana kuin monilla muilla. Osa kappaleista saisi olla selkeästi pitempiä ja/tai koherentimpia. Muutamissa kohdissa sireenejä ja muuta taustahälyä on liikaa, ja se rikkoo paitsi tunnelman myös katkaisee levyn kokonaisuuden. Tämän seurauksena kaikki albumin parhaat kappaleet (Machine Elves, Blue Moon, Depth, Inner Carceri) toimivat erityisen hyvin kuunneltuina itsekseen. Hieman (kuuntelijaa) nolostuttavana häiriönä on myös välillä se, että pieni mutta erottuva osa äänistä käy välillä niin lähellä vanhaa Jean-Michel Jarrea että levyn "synkkyyttä" on silloin vaikea ottaa täysin vakavissaan.

Tätä on helppo sanoa hyväksi levyksi joka kannattaa ostaa. Erinomainen se ei silti ole.

Jiituomas


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

I was really surprised by Simon Heath's (he's Swedish, despite the name) solo project's album, Cellblock. After seeing several "renewal of darkwave" -style comments about it, I nevertheless had in my hands a record full of sophisticated dark ambient that was combined with slow rhythms. A quite accurate comparison to it can be gained by envisioning a balanced combination of Caul and No Festival Of Light. From the former, take the soundscape-like nature and melancholy, from the latter take drumming and the tactical use of short noisy clips. Nevertheless, I'd definitely not accuse Atrium Carceri of plagiarism. It's original enough to stand well on its own. Beautiful in a sad-mood way, but not so much that it's something that you'd forget into the background.

Cellblock doesn't reach the effectiveness of the best works of the genre, though. A plague so common among modern ambient albums, the sense of the music happening on a distant stage and not around the listener is definitely present, although not as bad as on most other recent records. Some of the songs should also be either longer or more coherent. At some points the amount of background noise (such as sirens) is too high, with the result of not only breaking the mood but also the tempo of the album. As a result, all of the best tracks on Cellblock (Machine Elves, Blue Moon, Depth and Inner Carceri) function best when listened to as individual songs. I slightly embarrassing detail (to the listener, at least) is the way some few of the sounds occasionally get so close to old Jean-Michel Jarre tracks that it's hard to take the "dark mood" of the record as seriously as intended.

It's very easy to say Cellblock is a good album worth buying. A masterpiece it isn't, though.

Jiituomas