Ataraxia - Saphir

Italialainen Ataraxia on yhtye, joka tuntuu jakavan ihmiset kahteen leiriin: niihin, jotka Ataraxiaa rakastavat ja niihin, jotka sitä vihaavat. Yhtyeellä on jo kiitettävä määrä julkaisuja takana ja uudella levyllään Saphir, se jatkaa pitkälti edellisten levyjensä linjalla. Levy sisältää lähes kaikki Ataraxian edellisiltä levyistä tutut elementit, kuten klassisen kitaran ja pianon sekä yhtyeen varsinaiseksi tunnusmerkiksi muodostuneet Francesca Nicolin omintakeisen ja mielipiteitä jakavan laulun.

 

Artisti: Ataraxia
Formaatti: CD
Levy-yhtiö: CMI/Cruel Moon
Julkaisuvuosi: 2004
Kokonaiskesto: 59 min
Kappaleita: 10

Näistä ja muista elementeistä yhtye on säveltänyt kymmenen kappaletta, joiden teeman muodostavat puutarhat ja niiden rakenteiden harmonia. Yhtye näkee puutarhojen rakenteen kompositiota hallitsevan harmonian vastaavan muusikin säveltämisen periaatteita; molemmat luovat kauneutta.

Levyn kohokohdat ovat mielestäni Jardin de June, jossa on käytetty puhaltimia luomaan hienon kuuloisia itämaisia tunnelmia sekä pianopainotteinen The Gentle Sleep. Jälkimmäistä kuunnellessa tuntuu, että korkealle nouseva laulu häiritsee liikaa muuten hyvää ja loppua kohden kasvavaa kappaletta. Varsinkin korkealta laulaessaan Nicolin ääni häiritsee, koska silloin hän ei laula puhtaasti, vaan ääntään väristäen. Myös kitaravetoinen Outremer kuuluu onnistuneimpien sävellysten joukkoon. Levy sisältää myös muutaman melko heikon, enemmän syntikoihin tukeutuvan kappaleen, kuten De Proupre et d'argent ja Blood of Cherries. Loppuosa levyn kappaleista, jotka sisältävät paikoitellen hyviä ideoita ja kohtia, on hieman tasapaksumpaa, mutta aivan kelvollista materiaalia.

Parhaimmillaan Ataraxia on mielestäni erittäin kaunista musiikkia, joka on myös sävellyksellisesti ja kappalerakenteidensa sekä tempovaihdostensa vuoksi paljon kiinnostavampaa kuin monet muut neoklassisen tai neofolkin piiriin luettavat yhtyeet. Huonoimmillaan yhtye on silloin, kun klassisen kitaran tai pianon sijaan kokonaisuutta hallitsee syntikat tai Nicolin korkealle nouseva laulu. Yhtä kaikki, vaikka Saphir ei ihan muutaman vuoden takaisen Mon seul désir:in veroinen olekaan, levy kuluu parhaimpiin, joita olen yhtyeeltä kuullut.

Jaakko Penttinen


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

The Italian group Ataraxia seems to divide people into two camps: they either love it or hate it. The band already has a respectable number of published records, and the new album, Saphir, continues mostly in the same style. It contains almost all the familiar elements from previous Ataraxia pieces, such as a classical guitar and piano, as well as their true trade-mark, the personal and opinion-creative singing style of Fransesca Nicoli.

Out of those and several other elements the band has created ten tracks with the theme of gardens and the harmony in their structure. The group sees that structural harmony as matching the principles of musical composition, in the sense that both create beauty. The high points of the album to me were Jardin de June, in which wind instruments are used to create lovely oriental moods, and the piano-based The Gentle Sleep. When listening to the latter, the high-pitch singing seems to distract the otherwise good track that widens in scale towards the end. Nicoli's singing is especially annoying in the high notes, as her voice becomes wavering instead of clear at those times. Also one of the more successful compositions is the guitar-driven Outremer.

There are some quite weak, synth-oriented pieces on the album as well, such as De Proupre et d'argent and Blood of Cherries. The rest of the tracks, while containing some good ideas and parts occasionally, are somewhat less interesting, but essentially OK.

At its best Ataraxia creates very beautiful music that, due to composition structure and tempo changes, is much more interesting than the works of most neofolk or neoclassical projects. At its worst it's when the synths or Nicoli's high-pitch singing are allowed to dominate the more classical instruments. Anyhow, despite it not being as good as the couple of years old Mon seul désir, this is one of the best Ataraxia albums I've heard.

Jaakko Penttinen