Arcana - Le Serpent Rouge | ||
|
||
Viimeisimmällä kokoelmallaan The New Light
päätösbiisinä kuultu arabihenkinen kappale Wings
of Gabriel vihjaili Arcanan siirtyvän tyylillisesti uudelle
aikakaudelle ja Le Serpent Rouge myös vahvistaa tämän muutoksen.
Arcanan aiempien levyjen tiimoilta kuullut viittaukset monen yhtyeen esikuvaan
Dead Can Dance eivät kuitenkaan lopu kertaheitolla vaan molempien
orkestereiden kehityskaarta seuranneet voivat huomata yhtäläisyyksiä
musiikillisessa evoluutiossa kohti etnompaa ilmaisua. |
Artisti: Arcana |
|
Kuitenkin Le Serpent Rougella vokaalit ovat yllättävän paljon taka-alalla ja lähempi vertailukohde olisikin yleisesti ansioitaan vähemmälle huomiolle jäänyt australialaisyhtye Trial of the Bow. Tyylillisesti Arcana on siis siirtynyt etnoambientin lähimaastoon, jonka keitoksessa ambient on hieman vähemmällä panostuksella esillä. Ulkomusiikillisista seikoista pitää mainita levyn tulevan ulos sekä karvalakkiversiona että 100 kpl rajoitettuna painoksena mustaan nahkaiseen boxiin pakattuna versiona, jonka mukana tulevalla kuitilla voivat nämä 100 onnellista tilata myöhemmin sisarlevyn samaan boxiin. Sitä ei siis ole saatavina millään tavoin ilman tuota pientä paperinpalasta (vrt. idea, jota Brighter Death Now käytti kymmenisen vuotta sitten), joten kyseessä on harvinaisuus jo heti ilmestyessään! Tuota normaalia painosta on käsittääkseni painettu ensimmäisessä erässä vain 500 kappaleen määrä, mutta tuo ei sentään ole rajoitettu painos vaan uusintapainoksia tullee varmasti lisää Arcanan levymyyntien ollessa normaalioloissa moninkertaisesti suurempia. Aloitusraita In Search of the Divine ei vielä paljasta mitään tyylimuutoksesta vaan se on enemmänkin intro, joka etäisesti vihjailee mahdollisista itämaisista tunnelmista. Seuraavana tuleva nimibiisi Le Serpent Rouge esittelee sitten kaikessa komeudessaan sarjan etnisiä soittimia, joista ainakin egyptiläiset sormisymbaalit ovat tulleeksi tutuiksi jo heidän live-esiintymisistään. Varsinkin dulcimer, armenialainen duduk ja muut eksoottisemmat soittimet luovat yhdessä onnistuneesti itämaisia tunnelmia, jotka pelkällä syntikalla jäisivät vähemmän elävämmiksi. Oikeastaan myös ihmisääni on tässä tapauksessa yksi soitin muiden joukossa, sillä vokaalit ovat monin paikoin taustakuoroja eivätkä lyriikoiden ilmaisuun perustuvia elementti. Kokoonpanokin on muovautunut jo totutunkaltaiseksi eli Peter Bjärgö vastaa vokaalien lisäksi edelleen useimmista soittimista, sampleista ja ohjelmoinnista, Stefan Erikssonin hoitaessa lyömäsoittimet sekä kuoro-osuudet yhdessä Ann-Mari Thimin sekä Ia Bjärgön kanssa. Levyn itämainen tunnelma on tasaisen vahvaa kautta levyn ja sen vahvuus ilmenee juuri siinä, että ei tarvitse etsiä hittibiisejä. Se ei vielä tarkoita biisien olevan samasta muotista tehtyjä, sillä joissain biiseissä on käytetty syntikkaa muita kuuluvammin kuten Serpents Dance:ssä, jota aluksi pidin yksikertaisuudessaan ja helpossa lähestyttävyydessään levyn mieluisimpana biisinä. Toisaalta päätösraita The Nemesis viettelee monikerroksisuudessaan kuulijan tarkkailemaan kappaleen eri tasoja monine soittimineen ja lopulta uppoutumaan tunnelmaan rentouttavan syvälle. Vanhaa Arcana-tyyliä eniten muistuttava kappale on Seductive Dance, jossa on etnoa ehkä vain nimeksi sen verran mitä tamburiinista saa irti, mutta sen sijaan itse biisi perustuu yllättävänkin paljon tuttuun syntetisaattorin viuluvärinään. Yksi eksoottisimmista käsirumpuja esittelevistä kappaleista taasen on Amber, jonka perkussiorytmien voisi kuvitella kuuluvan helposti Afrikan viidakkoheimojen nuotiotansseihin vaikka muuten siinä onkin vahvasti arabimeininkiä. Veikkaisin levyn karkottavan monia entisiä Arcana-faneja siinä missä aikoinaan Dead Can Dancen Spiritchaser (1996) karkotti liiallisella etnoilullaan vannoutuneitakin DCD-faneja. Itsekin tuohon viimeiseksi jääneeseen Gerrard & Perryyn pääsin sisälle vasta vuosia jälkikäteen, joten siihen nähden Arcanan uudessa tyylissä ei ollut minulle kummempaa harppausta ja se oli jopa odotettavissa oleva ratkaisu. Vaan joille etno ja Spiritchaser ovat kirosanoja, annettakoon heille sen verran toivoa, että Arcanan Le Serpent Rouge lähestyy tyylilajia kuitenkin omasta konemusiikki-alakulttuuristaan eikä vielä todellakaan vaadi kummoisempaakaan tykästymistä perinteiseen itämaiseen kansanmusiikkiin. Voisiko Arcana sitten vielä parantaa tästä
levystä? Kyllä, vaikka levy on jo todella tasokas, niin kappaleissa
voisi olla hyppysellinen enemmän intensiteettiä kuten samaa
tyyliä edustavassa Trial of the Bow'n loistavassa Ornamentation-mCD:ssä
(1995), mutta kohti optimaalia ollaan lähestymässä. Hieno
levy, omalle vuoden 2004 Top 10:lleni noustaan kirkkaasti! Kimmo Niukko
|
||
|
||