Abandoned Child - Ascension


Ascension koostuu tavallaan kahdesta erillisestä osiosta. Ensimmäinen puolisko on lyhyitä tyylillisesti hajanaisia hälinäteoksia, joissa on mukana niin cut-up -tyyliä kuin akustisia elementtejäkin. Puhesampleilla on myös hetkittäin hyvin vahva osuus. Alkupään materiaali on varsin kiinnostavaa ja huomattavan omaperäistä, mutta ei lopulta juurikaan sävähdytä muilta osin kuin hetkittäin A Ritual of Captive Bonen aikana.

Artisti: Abandoned Child
Formaatti: CD-R
Levy-yhtiö: Deserted Factory
Julkaisuvuosi: 2004
Kokonaiskesto: 36:05
Kappaleita: 7

Loppupuoliskon muodostaa yksi ainoa raita, levyn nimikappale. Se on yhtenä pakettina, mutta jaettuna selviin segmentteihin. Teos on lähinnä kuvattavissa stereotyyppisen elektroakustiikan tavoin kimpoilevaksi ohueksi noiseksi. Seassa on niin voimakkaita kausia kuin tyhmää piipitystäkin. Tulos on hyvin huuruisen oloinen ja hetkittäin huomattavankin kekseliäs, mutta olisi tarvinnut sekä lisää voimaa että lisää hiontaa toimiakseen kokonaisuutena. Nyt siitä, kuten koko albumistakin, jää keskeneräisen kikkailun maku. Ikään kuin artistilla olisi suuren itseilmaisun tarve, mutta tulos ei välity kunnolla kuin hänelle itselleen.

Kiinnostava, mutta ei riittävän vakuuttava.

Jiituomas


Takaisin - Kokoelmat - A - B - C - D - E - F - G - H - I - J - K - L - M - N - O - P - R - S - T - U - V - W - Demot

In a way, Ascension consists of two separate segments. The first half is a set of short, stylistically diverse noise works that contain cut-up as well acoustic elements. Speech samples also occasionally play a significant part. These tracks are quite interesting and remarkably original, but a rarely very effective. An exception to this are a few great moments during A Ritual of Captive Bone.

The latter half is just one long track with the same name as the album. It comes as a single package, but is clearly divided into shorter pieces. The best way to describe it is as thin noise that ricochets like a stereotypical electro-acoustic work. There are both powerful periods and stupid beeps included. The result is very weird, sometimes even very innovative, but would have needed a lot more strength and further refinement in order to work as a whole. Now this track - and the whole album, really - leaves a taste of half-finished trickery. It's as if the artists had a very strong need of self-expression, but the results of it are not sufficiently evident to anyone except himself.

This is interesting stuff, but not really impressive.

Jiituomas